Vesi on ikiaikainen voimanlähde ja ikuisesti muuttuva elementti. Virtaavana sen energian voi kokea erityisen voimakkaana, kuin sielun pohjilla saakka. Ison kosken laidalla ihminen tuntee itsensä pieneksi ja voi nöyrästi antautua elämälle ja sen pyörteille. Kaikki virtaa ja muuttuu, joka ikinen hetki. Ja koska virtaava vesi on täynnä yllättäviä käänteitä, sen äärellä voi kohdata myös vaikkapa väkevän noitalinnun.
Minä rakastan vesiputouksia. Lujalla volyymilla virtaavassa vedessä on jotain erityisen alkuvoimaista ja elävää. Koski on kuin itse elämän vertauskuva; sen virtausta ja muutosta ei voi pysäyttää. Jos kuvittelee pysyvänsä tiukasti paikoillaan, tulva tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Jos putous padotaan, se yrittää virrata siitä huolimatta. Vähän kuin tunteiden tukkiminen väkisin, niiden alkuperäinen voima tulvii yli äyräiden heti kun siihen ilmaantuu pienikin rako. Virta myös tasoittuu ja rauhoittuu, kun se on päässyt vapaaksi ja omaan voimaansa.
Virtaus
”Joskus asiat virtaavat elämääsi pyytämättä,
tuntuu kuin tuulikin laulaisi nimeäsi,
vaikket ymmärrä miksi.
Joskus virta laittaa elämäsi uusiksi kysymättä lupaa
eikä se vastaa sinulle,
vaikka kuinka huutaisit.
Ainut mistä voit olla varma,
on veden kiertokulku, ja että jossain kohtaa
kaikki kyllä yhdistyy.”
Ison kosken jytinä ja ryske (kuvassa Kuusamon Kiutaköngäs) on sanoilla kuvaamattoman koskettavaa. Ravisuttavaakin. Virtaavan veden ääressä unohtuu melko taatusti kaikki maalliset ja turhanpäiväiset murheet. Voi nähdä liikkeen tuoman ilon ja selkeyden, kun se huuhtoo kuonat mennessään. Mieleen virtaa luonnonvoiman kautta ihan uusia juttuja ja ajatukset kirkastuvat kuin taikaiskusta. Ainakin itse tykkään käydä vesiputouksilla erityisesti silloin kun stressin ja kiireen tuntuma iskee. Voi sanoa, että tehokkain laastari löytyy aina luonnosta.
Ei liene sattumaa, että niin monet laittavat virtaavia vesiaiheita myös kodin pihapiiriin. Veden liike on rauhoittavaa ja rentouttavaa katseltavaa. Hetken perästä se saattaa herättää myös oman luovuuden. Se ei jää esteisiin tai hidasteisiin jurnuttamaan, kun vesielementti toimii oivana esimerkkinä sulavasta eteenpäin kulkemisesta.
Aika joutuu, muttei miestä kuulu
Komeiden vesiputousten koskenhaltijat ovat varmasti syystäkin ylpeitä ja tarkkoja omista paikoistaan. Lähtökohtaisesti kaikki vedenhaltijat ovat olleet arvaamattomia; joskus suosiollisia, joskus pahoja ja pelottavia. Suopea vedenhaltija antoi yllin kyllin kalaa, kun taas vihastunut haltija saattoi viedä kalastajan tai uimarin mennessään.
”Vahvan tarinaperinteen mukaan vedenhaltija saattaa joskus vaatia itselleen ihmisuhrin, tai voi olla ikään kuin kohtalon määräämää, että tietty henkilö tulee kuolemaan vedessä. Tätä ilmentää aika joutuu, muttei miestä kuulu -tarinaperinne. Tarinoiden mukaan järvestä tai muusta vesistöstä kuuluu toistuvasti tuo mainittu huuto, mutta kukaan ei ymmärrä, mitä tai ketä se tarkoittaa. Lopulta joku kyläläinen hukkuu veteen. Joskus käy niin, että vaaraa osataan varoa, mutta kohtalon valitsema ihminen kuitenkin kasvojaan pestessään saa kohtauksen ja hukkuu tai jopa tukehtuu juodessaan vettä lasista.” – Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Pulkkinen & Lindfors, Gaudeamus 2016)
Veden voimien kanssa ei siis ole leikkimistä. Parasta on käyttäytyä kunnioittavasti sekä luontoa että luonnonhenkiä kohtaan.
Pohjoisemmassa Suomessa voi koskella kohdata myös ihastuttavan Koskikaran. Sitä on kansanperinteissä pidetty erittäin väkevänä noitalintuna, joka on saanut voimansa nimenomaan koskesta. Ihmekös tuo, että omatkin kohtaamiset Cinclus cincluksen kanssa ovat jääneet voimakkaina mieleen.
p.s. Katso myös suomenvesiputoukset.fi – Tietolähde Suomen luonnontilaisista vesiputouksista
