Kolmas Silmä

Tunturihulluus ei ole pillipiiparin hommaa

Julkaistu syyskuu 25, 2018joulukuu 2, 2018 kirjoittanut Taru

Suurtuntureilla juureva sydän pakahtuu. Käsivarren Lapin kärjessä luonto tuntuu ja hämmentää sielun syövereissä saakka. Sisukkaat tunturikoivikot, leppoisat porot, yllättävät sumuverhot, tuulahdukset jotka vievät melkein lentoon, ruskan hehkuvat värit, kivikasvoiset ja korkeat vartijat. Niistä tunturihullu tykkää.

Tunturihulluus on semmonen homma, että se ei sovi pillipiipareille. Se nimittäin vie niin lujaa mennessään, ettei kyydissä auta vinkua esteistä tahi hidasteista. Tuntureiden äärelle on päästävä, vähintään ajoittain. Vaikka asumme nykyään komeiden vaara- ja järvimaisemien keskellä (ja myös arvostamme niitä paljon), se ei vaan riitä. Melkein kuin suonissa virtaava veri vetäisi tuntureita kohti, vaikken tiedäkään mistä päin juureni ovat peräisin. Tosi-pohjoisessa ollessa intuitio laulaa ja suorastaan sirkuttaa olevansa kotona, joten minkäs sen vetovoimalle voi.

Entäpä sitten, kun tunturihullu pääsee suurtuntureiden syleilyyn..? No haltioituu ihan irti päästään, kuten arvata saattaa.

Suomen korkeimmat tunturit

Kuva täältä. CC BY-SA 3.0

Kaikki Suomen korkeimmat, yli tuhannen metrin korkeuksiin kipuavat tunturit sijaitsevat Enontekiön pohjoispuolella Käsivarren Lapissa (suuntaa antava listaus korkeimmista huipuista). Käsivarren kärjessä majailee koskettavan arktisluontoinen Kilpisjärvi, joka on yksi Enontekiön kylistä. Kilpisjärven läheisyydessä sijaitsee myös Suomen maanteiden korkein kohta, Muotkatakka, joka on 565,8 metrin korkeudella merenpinnasta. Suurtuntureiden alue kuuluu Skandeihin, eli Kölivuoristoon.

Kilpisjärvi on kolmen valtakunnan rajalla; Suomen, Ruotsin ja Norjan. Vain joidenkin kymmenien kilometrien päässä Norjan puolella maisemat muuttuvat melko radikaalisti Suomen Lappiin verrattuna (tuoreita kuvia Pohjois-Norjasta täällä). Huimat vuoristot ja vuonojen turkoosina säihkyvä Jäämeren vesi on kaunis yhdistelmä, mutta itsellä se ei niin puhuttele. Ei resonoi, eikä soi. Ehkä vuoristomaisemia on maailmalla tullut nähtyä sen verran riittävästi, että ne näyttävät jo kaikki samalta.

Saana (1029 mmpy)

Käsivarren kärjessä sen sijaan luonto tuntuu ja hämmentää sielun syövereissä saakka. Jo Käsivarrentiellä Kilpisjärveä lähestyttäessä tulee epätodellinen fiilis; miten ihmeessä täällä voi näyttää tältä? Ollaanko satumaassa, tai edes Suomessa, mitäh..? Suurtuntureiden ensikohtaamista ei oikein voi sanoilla kuvailla. Olen aiemmin käynyt käsivarressa vain pikkasen alempana, Hettassa, enkä olisi osannut kuvitella miten paljon maailma muuttuu noin lyhyellä matkalla.

Iso ilo myös, ettei Kilpisjärven huudeille ole syntynyt laskettelukeskuksia tai suurta mökkikaupunkia. Autenttisuus on säilynyt ja se ihastuttaa kovasti. Ei sydän itke verta, kuten joissain toisissa paikoissa.

Karu meininki

Suurtuntureilla olosuhteet ovat arktisen ankarat ympäri vuodenkierron. Vuoden keskilämpötila on muutaman asteen pakkasen puolella. Kilpisjärvellä onkin Suomen pisin talvi ja vahvin lumipeite. Suurin mitattu lumen syvyys on 190cm ja kovimpina talvikuukausina mittari käyskentelee neljättä kymppiä miinusta. Säätilat voivat myös vaihdella silmänräpäyksessä.

Tunturikoivikoiden sisukkuutta ja eläimistön selviytymiskykyä ei voi kuin ihmetellä ja ihailla. Myös ihmisillä lienee hippasen haasteita jo ihan päivittäisen elämisen kanssa. Siitä ei varmasti tiedä mitään ellei ole kokenut.

Saanan jylhät kivikasvot

”Saanatunturi on saanut nimensä ulkomuotonsa mukaan, saamen kielen kääpäsientä tarkoittavasta sanasta. Saanatunturille on pyhyyden tuntua luonut paitsi sen poikkeuksellinen kääpää tai nurinkurista venettä muistuttava muoto myös tunturin jylhyyttä korostava sijainti järven rannalla. Saanan rinteillä voi lisäksi nähdä kolmekin kivikasvoista jumalaa. Helpoimmin ihmiskasvoja muistuttavan kivisen luonnonmuodostelman voi nähdä Kilpisjärven leirintäalueen parkkipaikalta. Kolmine kasvoineen tunturi on vartioinut aluettaan kaikkiin ilmansuuntiin.”

– Pulkkinen & Lindfors: Suomalaisen kansanuskon sanakirja, Gaudeamus 2016

Mikä tuntureissa loppujen lopuksi viehättää? Itse tykkään, että se sama voima, joka on Pohjolan luonnossa kaikkialla, se vain näyttäytyy eri paikoissa eri tavoin. Vaihtelevat säätilat, selkeästi erottuvat vuodenajat ja niiden värit, luonnoneläinten touhut, erilaiset luonnon tuottamat äänet. Maa, ilma, tuli ja vesi. Hiljaisuuskin on ääni, jota voi kuunnella ja tarkkailla. Tunturissa ääni on kumiseva, avara ja juureva, vaikka korva olisi ikään kuin mykkä.

Kaikki kuvat Kilpisjärveltä. Lisää viime viikkoisia otoksiani täällä. Tänään 25.9. Saanatunturille onkin jo tullut lunta.

Linkkivinkkejä Käsivarren Lappiin:
Yle.fi Katoava Pohjola: Suurtunturien erämää
Luontoon.fi Käsivarren erämaa-alue
Luontoon.fi Mallan luonnonpuisto
Tosilappi.fi Enontekiö – Kilpisjärvi – Hetta
Tunturi-Lapin luontokeskus Hetta
Kilpisjärven luontokeskus Kilpisjärvi
Kilpisjarvi.org Tervetuloa Kilpisjärvelle

taru_aho_ps

Yhteys omaan luontoosi: Pohjolan voimaeläimet

Julkaistu syyskuu 10, 2018joulukuu 2, 2018 kirjoittanut Taru

Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn uutuuskirja ja voimakortit puhuttelee luonnoneläinten viesteillä: Kuka siivekäs muistuttaa intuition voimasta? Kenelle on annettu uusiutumisen kyky? Kuka osaa parhaiten avata elämän solmut? Entä mitä ihmettä sudenkorennot pyysivät minulta ja miten se tähän liittyy..?

Yhteistyössä: Tuuma-kustannus *

Pidän ajattelumallista, jossa yksilölliset ominaisuudet ovat vahvuuksia ja voimavaroja, ilman että niitä arvotetaan jollain muulla tavalla. Nämä ”voimat” taas ovat työkaluja, joita otetaan pakista erilaisten tilanteiden tullen. Joskus tarvitaan eniten kestävyyttä tai ongelmanratkaisukykyä, joskus leikkisyyttä tai huolettomuutta ja niin edelleen. Minusta jokaisella meistä on laaja työkalupakki jo luonnostaan. Esimerkiksi luonto voi auttaa ottamaan niitä käyttöön, jos ne ovat päässeet pölyttymään tai ruostumaan. Tällainen ajatus minulla nousi näiden koskettavien uutuuksien kokonaisuudesta, joka voisi olla kuin ”työkalujen teroitusvälineet”, jotka ottaa oman pakkinsa kyytiin.

Pohjolan voimaeläimet -kirja:

”Pohjolan voimaeläimet on tietokirjailija Maaretta Tukiaisen ja graafinen suunnittelija Markus Freyn uudelleentulkinta muinaisten suomalaisten eläimiin liittyvistä uskomuksista. Tunteisiin vetoavien tarinoiden sekä mystiikkaa ja voimaa henkivien kuvitusten kautta Pohjolan myyttinen maailma herää erityislaatuisella tavalla henkiin. Kirjan luettuasi näet eläimet ja itsesi uusin silmin.”

Pohjolan voimaeläinkortit:

”Eläimiin liittyvä tieto on paketoitu 40 korttiin arjen inspiraatioksi. Kustakin eläimestä on kortissa nimi, kyseisen eläimen voima ja minämuodossa oleva voimalause. Korttien avulla voi tutkia itsessään piileviä eri puolia.”

Tuuma-kustannus 09/2018

Kirja ja kortit ovat erilliset, mutta tukevat saumattomasti toisiaan.

Kirjan pääosissa ovat luonnoneläimet oman identiteetin vahvistajana. Niiden lisäksi teoksessa on mukavasti tietoa myös Pohjolan myyteistä ja mytologioista ylipäätään.

Korttien mukana tulee selkeät ja yksinkertaiset ohjeet sekä vinkkejä, kuinka niitä voi käyttää. Joko oman elämän tukena, tai ammattilaiskäytössä ryhmien kanssa tai yksilöohjauksessa.

Tanakassa kirjassa on kustakin voimaeläimestä minä-muotoinen kurkistus eläimen kuvitteelliseen ajatusmaailmaan, pähkinänkuorellinen tietoa eläimen ominaisuuksista ja elintavoista, ja vielä tietopaketti kuhunkin luonnoneläimeen liittyvistä kansanuskomuksista ja myyttisistä merkityksistä.

Ankerias kertoo:

”Sellainen kameleontti!”
Muistan tuon lauseen yhä. Ne tarkoittivat sillä minua – sitä, miten monta eri vaihetta olin käynyt läpi, miten värini ja muotoni olivat muuttuneet, miten olin asunut eri paikoissa eri puolilla maailmaa ja miten kaikin tavoin monenlainen olin. Siitä, miten ne sen sanoivat, saattoi päätellä, ettei se tosiaankaan ollut hyvä asia. ”Mikä se oikein luulee olevansa?”

Olin kuullut sen ennenkin. Tällaisia sanoja viljelivät ne, jotka elivät ennakoitavaa, takuuvarmasti samanlaista elämää kuin olivat edellisenäkin päivänä eläneet. Niiden maailmassa sellainen kuin minä olin uhka. Minä muistutin siitä, että voisi valita toisin. Jos jonain päivänä tunnistaisi sisällään roihuavan kaipuun Karibian pohjoispuoleiselle merelle, voisi lähteä. Voisi aivan hyvin tehdä niin. Tai jos tahtoisi vaihtaa värinsä keltaisesta hopeiseksi, senkin voisi tehdä. Noin vain ilman draamaa.

Sellainen pelottaa. Se herättää ajatuksen: mitä jos minä oikeasti haluankin jotain muuta kuin tätä, minkä keskellä olen uinut jo vuosia tai koko elämäni? Ei helvetti.

”Takinkääntäjä!”
Juuri se minä olen. Vaihdan suuntaa, kun haluan. Olen eri mieltä, jos tahdon. Voin olla sitä tai tätä. Ihan sama, mitä sanot. Tällainen minä olen.

– taiteellinen tulkinta ankeriaan sisäisestä kokemusmaailmasta, kirjassa Pohjolan voimaeläimet

Hyönteisetkin ovat varsin mielenkiintoisia olentoja. Esimerkiksi sudenkorento valoa vasten kiiluvine siipineen on herkkä, vahva, mestarillinen ja kaunis. Tiesitkö muuten, että osa korentolajeista elää vain yhden päivän tai ei sitäkään? Sen yhden päivän aikana ne huristavat tutkimassa maisemia, etsivät puolison, rakentavat kodin, perustavat perheen ja illan tullen siirtyvät manan majoille. Onnellisena hetkestä ja hetkessä, ilman murheen häivääkään.

Siitä voi ihminenkin ihan hyvin ottaa ohjenuoran pätkän ja ajatella (lopulta aika lyhyttä) elämäänsä ”yhtenä päivänä”. Mitä tuona päivänä kannattaa tehdä tai kelailla?

Sudenkorennot olivat vahvasti läsnä, kun luin voimaeläinkirjaa pihapiirimme tulistelupaikan kivipaaseilla istuskellen. Ainakin täällä meillä päin niitä pörrää juuri nyt runsaasti, kuin minikokoisia helikoptereita etsintäpartiossa. Kuvatessani samassa paikassa voimaeläinkortteja, sudenkorennot hakeutuivat ihan lähelleni parkkiin, parhaimmillaan neljä tyyppiä yhtä aikaa. Tuli tunne, kuin ne olisivat sanoneet ”kuvaa meitä! kirjoita meistä!”.

No tottahan toki. Kiitin, että saatiin tavata heidän elinaikanaan ja tein työtä käskettyä.

Vaikka elämä on lyhyt, se voi olla onnellinen ja täysi sellaisena kuin se on.

Jos katsoo luontoa ja luonnoneläimiä toisesta vinkkelistä, voi nähdä myös itsensä uusin silmin. Mitä tarvitsetkin, saatat löytää luonnosta oivalluksen siihen.

Pohjolan voimaeläimet -kirjaa sekä Pohjolan voimaeläinkortit -pakkaa voi ostaa pohjolanvoimaelaimet.fi -sivustolta, Tuuma-kustannuksen kotisivuilta tai muista kirjakaupoista.

* Kirja ja kortit saatu kustantajalta

Kts myös: Kirjan sisällys ja Kirjan esipuhe (tuumakustannus.fi)

taru_aho_ps

Sateenkaaren tällä puolen

Julkaistu syyskuu 3, 2018joulukuu 10, 2018 kirjoittanut Taru

Kuka olen ja mitä olen tullut tänne tekemään? Yksi minun elämäni tarkoituksista on jo joitakin vuosia ollut luontoäidin ja luontoyhteyden puolesta puhuminen ja toimiminen. Sanomani ei välttämättä aukea samalla avaimella kuin tavanomaiset ovet, mutta se tavoittaa eri kanavia ja muotoja pitkin juuri ne ketkä sen on tarkoituskin tavoittaa.

Yhtenä syyskesäisenä lauantaipäivänä suljin kaikki henkilökohtaiset sometilini. Tuosta vaan poks, ilman ilmoituksia, suunnittelua tai erityistä syytä. Kovin Tarumaista, pistää yhtäkkiä luukku kiinni ja jatkaa matkaa, sen kummemmin takertumatta. Koska vapaus, joka on omissa käsissä.

Miksi istua hiekkalaatikolla

Suhteeni someen on aina ollut vähän ristiriitainen. Joinain hetkinä olen tykännyt sydämeni pohjasta ja toisinaan on tehnyt mieli oksentaa hiekkalaatikkoon. Välillä olin kokonaan poissa, joskus pari viikkoa, joskus pari vuotta. Kerkesin kokeilla myös lukuisia erilaisia toimintamalleja, asenteita, ilmaisutapoja, tulokulmia, näkökulmia ja herraties mitä. En kuitenkaan koskaan löytänyt sitä tärkeintä ja oleellisinta: The Pointtia olla somessa. Sitä lisäarvoa, jonka some tuottaisi juuri minun elämääni. Mitä ja erityisesti miksi minun pitäisi tarvita jotakin? Irrallisia kivoja seikkoja toki on, mutta minusta merkitsevintä on kokonaisuus. Ottaako, antaako, kuinka paljon ja miksi ihmeessä.

Pensaissa kasvaa pieniä aurinkoja

Kyydissä vain tarpeellinen

Samalla kaavalla voi suhtautua melkein mihin tahansa, vaikkapa niinkin diipistä shitistä kuin elämän tarkoituksesta lähtien: Kuka olen ja mitä olen tullut tänne tekemään? Vastauksesta riippumatta elämä voi laittaa toimittamaan samaan aikaan monia muitakin asioita, mutta jos pitää kokonaisuudesta kiinni, se kuitenkin kuljettaa. Matkan varrella on myös hedelmällistä pudottaa kyydistä se mitä kokonaisuus ei enää tarvitse.

Sirkka-kausi oli lyhyt mutta äänekäs

Yksi minun elämäni tarkoituksista on jo joitakin vuosia ollut luontoäidin ja luontoyhteyden puolesta puhuminen ja toimiminen. Äiti Maan, tai millä termeillä kaiken luontoperäisen (ja olemassa olemisellemme elintärkeän) tahtookin ilmaista, sillä ei ole väliä. Teen asioita esimerkiksi kyseisen tarkoituksen eteen, juuri minulle ominaisilla ja inspiroivilla tavoilla. Sanomani ei välttämättä aukea samalla avaimella kuin tavanomaiset ovet, mutta se tavoittaa eri kanavia ja muotoja pitkin juuri ne ketkä sen on tarkoituskin tavoittaa. Perimmäinen tarkoitus matkustaa ensimmäisessä vaunussa, sivuseikat korkeintaan resiinalla perässä. Win-win-win, joka ruokkii koko ajan kokonaisuutta, ihan joka päivä.

Valoisia ruusuja juuri sinulle

Mitä off-nappia sinä voisit painaa, vaikka jo tänään? Mihin oleellisempaan voisit käyttää vapauttamasi energian tai ajan?

taru_aho_ps

Virtaavan veden kutsu

Julkaistu elokuu 14, 2018joulukuu 2, 2018 kirjoittanut Taru

Vesi on ikiaikainen voimanlähde ja ikuisesti muuttuva elementti. Virtaavana sen energian voi kokea erityisen voimakkaana, kuin sielun pohjilla saakka. Ison kosken laidalla ihminen tuntee itsensä pieneksi ja voi nöyrästi antautua elämälle ja sen pyörteille. Kaikki virtaa ja muuttuu, joka ikinen hetki. Ja koska virtaava vesi on täynnä yllättäviä käänteitä, sen äärellä voi kohdata myös vaikkapa väkevän noitalinnun.

Minä rakastan vesiputouksia. Lujalla volyymilla virtaavassa vedessä on jotain erityisen alkuvoimaista ja elävää. Koski on kuin itse elämän vertauskuva; sen virtausta ja muutosta ei voi pysäyttää. Jos kuvittelee pysyvänsä tiukasti paikoillaan, tulva tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Jos putous padotaan, se yrittää virrata siitä huolimatta. Vähän kuin tunteiden tukkiminen väkisin, niiden alkuperäinen voima tulvii yli äyräiden heti kun siihen ilmaantuu pienikin rako. Virta myös tasoittuu ja rauhoittuu, kun se on päässyt vapaaksi ja omaan voimaansa.

Virtaus

”Joskus asiat virtaavat elämääsi pyytämättä,
tuntuu kuin tuulikin laulaisi nimeäsi,
vaikket ymmärrä miksi.

Joskus virta laittaa elämäsi uusiksi kysymättä lupaa
eikä se vastaa sinulle,
vaikka kuinka huutaisit.

Ainut mistä voit olla varma,
on veden kiertokulku, ja että jossain kohtaa
kaikki kyllä yhdistyy.”

– Susanna Jussila

Ison kosken jytinä ja ryske (kuvassa Kuusamon Kiutaköngäs) on sanoilla kuvaamattoman koskettavaa. Ravisuttavaakin. Virtaavan veden ääressä unohtuu melko taatusti kaikki maalliset ja turhanpäiväiset murheet. Voi nähdä liikkeen tuoman ilon ja selkeyden, kun se huuhtoo kuonat mennessään. Mieleen virtaa luonnonvoiman kautta ihan uusia juttuja ja ajatukset kirkastuvat kuin taikaiskusta. Ainakin itse tykkään käydä vesiputouksilla erityisesti silloin kun stressin ja kiireen tuntuma iskee. Voi sanoa, että tehokkain laastari löytyy aina luonnosta.

Ei liene sattumaa, että niin monet laittavat virtaavia vesiaiheita myös kodin pihapiiriin. Veden liike on rauhoittavaa ja rentouttavaa katseltavaa. Hetken perästä se saattaa herättää myös oman luovuuden. Se ei jää esteisiin tai hidasteisiin jurnuttamaan, kun vesielementti toimii oivana esimerkkinä sulavasta eteenpäin kulkemisesta.

Aika joutuu, muttei miestä kuulu

Komeiden vesiputousten koskenhaltijat ovat varmasti syystäkin ylpeitä ja tarkkoja omista paikoistaan. Lähtökohtaisesti kaikki vedenhaltijat ovat olleet arvaamattomia; joskus suosiollisia, joskus pahoja ja pelottavia. Suopea vedenhaltija antoi yllin kyllin kalaa, kun taas vihastunut haltija saattoi viedä kalastajan tai uimarin mennessään.

”Vahvan tarinaperinteen mukaan vedenhaltija saattaa joskus vaatia itselleen ihmisuhrin, tai voi olla ikään kuin kohtalon määräämää, että tietty henkilö tulee kuolemaan vedessä. Tätä ilmentää aika joutuu, muttei miestä kuulu -tarinaperinne. Tarinoiden mukaan järvestä tai muusta vesistöstä kuuluu toistuvasti tuo mainittu huuto, mutta kukaan ei ymmärrä, mitä tai ketä se tarkoittaa. Lopulta joku kyläläinen hukkuu veteen. Joskus käy niin, että vaaraa osataan varoa, mutta kohtalon valitsema ihminen kuitenkin kasvojaan pestessään saa kohtauksen ja hukkuu tai jopa tukehtuu juodessaan vettä lasista.” – Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Pulkkinen & Lindfors, Gaudeamus 2016)

Veden voimien kanssa ei siis ole leikkimistä. Parasta on käyttäytyä kunnioittavasti sekä luontoa että luonnonhenkiä kohtaan.

Pohjoisemmassa Suomessa voi koskella kohdata myös ihastuttavan Koskikaran. Sitä on kansanperinteissä pidetty erittäin väkevänä noitalintuna, joka on saanut voimansa nimenomaan koskesta. Ihmekös tuo, että omatkin kohtaamiset Cinclus cincluksen kanssa ovat jääneet voimakkaina mieleen.

p.s. Katso myös suomenvesiputoukset.fi – Tietolähde Suomen luonnontilaisista vesiputouksista

taru_aho_ps

Laitetaanko metsänpeittoon vai narikkaan?

Julkaistu heinäkuu 17, 2018joulukuu 2, 2018 kirjoittanut Taru

Eksynyt ja sumuinen fiilis? Ok, joskus on. Jos tätä ilmenee metsässä, sitä on muinoin voitu pitää lumottuna tilana, ”metsänpeittona”, johon esimerkiksi ihminen saattoi joutua. Muun maailman tavoittamattomuus ilman ulkopuolelta tulevia vaatimuksia voi kuulostaa jopa onnekkaalta, mutta onko metsänpeiton lumouksellinen tyhjyys kuitenkaan tarkoittanut jotain seesteistä ja ihanaa, vai jotain ihan muuta..?

Metsänpeitto. Pelkkänä sanana maisteltuna se tuo päähäni mielikuvan metsän peitosta. Pehmeästä ja samettisesta, osin lyhyt- ja osin pitkänukkaisesta torkkupeitosta, joka koostuu erilaisista sammalista, mustikan- ja puolukanvarvuista, kukkivista suopursuista ja tupasvilloista. Se suojaa puiden juuria ja tarjoaa kasvien lisäksi mehevät asuinsijat myös tuhansille ja tuhansille eliöyksilöille. Siellä ne hengailevat ja pelaavat Marjapussia kommuuneissaan. Turvallisen peiton alla, joka voi päältäpäin olla jonkun eläimen kämpän kynnysmatto.

Metsän päiväpeitto sopii aina kausisisustukseen, sillä se vaihtaa värejä, kuoseja ja yksityiskohtia vuodenaikojen, valon ja säätilojen mukaan.

Mitä peiton alla voi tapahtua

Entisaikaan metsänpeitolla on ollut hieman toisenlainen merkitys kuin minun peitto-mielikuvitukseni, sillä se on tarkoittanut eräänlaista lumousta (tai tavallaan kirousta):

”Metsänpeitto on vaarallinen tila, johon ihminen tai eläin saattoi joutua esimerkiksi metsänhaltijan jälkiä seuratessaan ja eksyessään metsään. Tällöin ihminen menetti kommunikaatioyhteyden tämänpuoleiseen, huudot eivät kuuluneet puolin tai toisin eivätkä kanssaihmiset voineet nähdä kadonnutta. Lehmä ei kuullut huhuilua, vaikka olisi ollut aivan vieressäkin. Ohikulkijoiden mielestä metsänpeitossa oleva lehmä tai ihminen saattoi näyttää kiveltä tai kannolta eikä näin ollut tunnistettavissa kadonneeksi.” [..]

”Metsänpeittoon joutuessaan ihminen koki ja aisti ympärillään olevan metsän eri tavoin kuin normaalisti. Tilaa on kuvattu niin, että tuolloin metsä vaikenee eivätkä linnutkaan enää laula. Ihminen kokee metsän olevan häneen tyytymätön ja muuttuneen nurinkuriseksi. Oikean on kuvattu muuttuvan vasemmaksi ja päinvastoin, kuten tuonpuoleisessa yleensäkin. Metsänpeitossa oleva ei tunnista metsää samaksi, ei löydä käyttämiään polkuja eikä tunnista tuttuja maamerkkejä. Metsä on kääntynyt ihmistä vastaan ja muuttunut tummaksi, oudoksi ja vihamieliseksi. Tässä tilassa ihminen kokee olevansa eksyksissä, vaikka järjellä ymmärtääkin, ettei näin ole. Tunteet saattavat vaihdella paniikista huumaantumiseen ja joka tapauksessa tunteeseen siitä, että jotain todella erikoista on meneillään.” [..]

”Ihminen saattoi joutua metsänpeittoon käyttäydyttyään metsässä väärin tai vaikkapa loukattuaan maahista. Koska metsänpeitossa oleva oli tuonpuoleisessa, piti ihmisen toimia käänteisesti siitä vapautuakseen.” [..]

– Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Pulkkinen & Lindfors, Gaudeamus 2016)

Tukka pystyssä himmeässä ympäristössä?

Murheet naulakkoon

Tottahan metsänpeittotilaan voi vajota vielä tänäkin päivänä. Joskus metsässä (tai elämässä) retkeillessä saattaa yht´äkkiä tulla outo fiilis. Varmuus ja suunta katoaa – aika pysähtyy – ympäristö hiljenee – ajatus sumenee.

Silloin on syytä tarkistaa, onko esimerkiksi syönyt tai juonut riittävästi, kulkenut liian pitkän matkan lepäämättä, roudannut kantamuksia pitkälti putkeen tai tuliko väärät varusteet messiin. Vai onko murheet vahingossa väärässä paikassa, eikä siellä metsän sisäänkäynnin (tai oman ulko-oven) narikassa, jonne huolet piti jättää. Voi olla aika pysähtyä sekä fyysisesti että henkisesti ja tunnistaa sumun aiheuttaja. Katso myös ylösalaiselle puolelle, koska metsänpeitto. Toimita mitä tarpeesi pyytää ja jatka matkaa.

Luonto on ystävä, joka voi vaikkapa yrittää kertoa, että nyt on ylimääräinen suorittaminen tai kontrollointi ovelasti ottanut vallankahvasta kiinni. Kiitos luonnolle viisaudesta.

taru_aho_ps

Suomen korkeimmat tunturit

Karu meininki

Saanan jylhät kivikasvot

Tykkää tästä:

Pohjolan voimaeläimet -kirja:

Pohjolan voimaeläinkortit:

Ankerias kertoo:

Tykkää tästä:

Miksi istua hiekkalaatikolla

Kyydissä vain tarpeellinen

Tykkää tästä:

Virtaus

Aika joutuu, muttei miestä kuulu

Tykkää tästä:

Mitä peiton alla voi tapahtua

Murheet naulakkoon

Tykkää tästä: