Virtaavan veden kutsu

Vesi on ikiaikainen voimanlähde ja ikuisesti muuttuva elementti. Virtaavana sen energian voi kokea erityisen voimakkaana, kuin sielun pohjilla saakka. Ison kosken laidalla ihminen tuntee itsensä pieneksi ja voi nöyrästi antautua elämälle ja sen pyörteille. Kaikki virtaa ja muuttuu, joka ikinen hetki. Ja koska virtaava vesi on täynnä yllättäviä käänteitä, sen äärellä voi kohdata myös vaikkapa väkevän noitalinnun.

Kiutaköngäs, Kuusamo

Minä rakastan vesiputouksia. Lujalla volyymilla virtaavassa vedessä on jotain erityisen alkuvoimaista ja elävää. Koski on kuin itse elämän vertauskuva; sen virtausta ja muutosta ei voi pysäyttää. Jos kuvittelee pysyvänsä tiukasti paikoillaan, tulva tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Jos putous padotaan, se yrittää virrata siitä huolimatta. Vähän kuin tunteiden tukkiminen väkisin, niiden alkuperäinen voima tulvii yli äyräiden heti kun siihen ilmaantuu pienikin rako. Virta myös tasoittuu ja rauhoittuu, kun se on päässyt vapaaksi ja omaan voimaansa.

Kiutaköngäs, Kuusamo

Virtaus

”Joskus asiat virtaavat elämääsi pyytämättä,
tuntuu kuin tuulikin laulaisi nimeäsi,
vaikket ymmärrä miksi.

Joskus virta laittaa elämäsi uusiksi kysymättä lupaa
eikä se vastaa sinulle,
vaikka kuinka huutaisit.

Ainut mistä voit olla varma,
on veden kiertokulku, ja että jossain kohtaa
kaikki kyllä yhdistyy.”

Susanna Jussila

Kiutaköngäs, Kuusamo

Ison kosken jytinä ja ryske (kuvassa Kuusamon Kiutaköngäs) on sanoilla kuvaamattoman koskettavaa. Ravisuttavaakin. Virtaavan veden ääressä unohtuu melko taatusti kaikki maalliset ja turhanpäiväiset murheet. Voi nähdä liikkeen tuoman ilon ja selkeyden, kun se huuhtoo kuonat mennessään. Mieleen virtaa luonnonvoiman kautta ihan uusia juttuja ja ajatukset kirkastuvat kuin taikaiskusta. Ainakin itse tykkään käydä vesiputouksilla erityisesti silloin kun stressin ja kiireen tuntuma iskee. Voi sanoa, että tehokkain laastari löytyy aina luonnosta.

Kiutaköngäs, Kuusamo

Ei liene sattumaa, että niin monet laittavat virtaavia vesiaiheita myös kodin pihapiiriin. Veden liike on rauhoittavaa ja rentouttavaa katseltavaa. Hetken perästä se saattaa herättää myös oman luovuuden. Se ei jää esteisiin tai hidasteisiin jurnuttamaan, kun vesielementti toimii oivana esimerkkinä sulavasta eteenpäin kulkemisesta.

Kiutaköngäs, Kuusamo

Aika joutuu, muttei miestä kuulu

Komeiden vesiputousten koskenhaltijat ovat varmasti syystäkin ylpeitä ja tarkkoja omista paikoistaan. Lähtökohtaisesti kaikki vedenhaltijat ovat olleet arvaamattomia; joskus suosiollisia, joskus pahoja ja pelottavia. Suopea vedenhaltija antoi yllin kyllin kalaa, kun taas vihastunut haltija saattoi viedä kalastajan tai uimarin mennessään.

”Vahvan tarinaperinteen mukaan vedenhaltija saattaa joskus vaatia itselleen ihmisuhrin, tai voi olla ikään kuin kohtalon määräämää, että tietty henkilö tulee kuolemaan vedessä. Tätä ilmentää aika joutuu, muttei miestä kuulu -tarinaperinne. Tarinoiden mukaan järvestä tai muusta vesistöstä kuuluu toistuvasti tuo mainittu huuto, mutta kukaan ei ymmärrä, mitä tai ketä se tarkoittaa. Lopulta joku kyläläinen hukkuu veteen. Joskus käy niin, että vaaraa osataan varoa, mutta kohtalon valitsema ihminen kuitenkin kasvojaan pestessään saa kohtauksen ja hukkuu tai jopa tukehtuu juodessaan vettä lasista.” – Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Pulkkinen & Lindfors, Gaudeamus 2016)

Kiutaköngäs, Kuusamo

Veden voimien kanssa ei siis ole leikkimistä. Parasta on käyttäytyä kunnioittavasti sekä luontoa että luonnonhenkiä kohtaan.

Koskikara

Pohjoisemmassa Suomessa voi koskella kohdata myös ihastuttavan Koskikaran. Sitä on kansanperinteissä pidetty erittäin väkevänä noitalintuna, joka on saanut voimansa nimenomaan koskesta. Ihmekös tuo, että omatkin kohtaamiset Cinclus cincluksen kanssa ovat jääneet voimakkaina mieleen.

p.s. Katso myös suomenvesiputoukset.fi – Tietolähde Suomen luonnontilaisista vesiputouksista

taru_aho_ps

Laitetaanko metsänpeittoon vai narikkaan?

Eksynyt ja sumuinen fiilis? Ok, joskus on. Jos tätä ilmenee metsässä, sitä on muinoin voitu pitää lumottuna tilana, ”metsänpeittona”, johon esimerkiksi ihminen saattoi joutua. Muun maailman tavoittamattomuus ilman ulkopuolelta tulevia vaatimuksia voi kuulostaa jopa onnekkaalta, mutta onko metsänpeiton lumouksellinen tyhjyys kuitenkaan tarkoittanut jotain seesteistä ja ihanaa, vai jotain ihan muuta..?

Tupasvillapelto

Sammalpeitto

Metsänpeitto. Pelkkänä sanana maisteltuna se tuo päähäni mielikuvan metsän peitosta. Pehmeästä ja samettisesta, osin lyhyt- ja osin pitkänukkaisesta torkkupeitosta, joka koostuu erilaisista sammalista, mustikan- ja puolukanvarvuista, kukkivista suopursuista ja tupasvilloista. Se suojaa puiden juuria ja tarjoaa kasvien lisäksi mehevät asuinsijat myös tuhansille ja tuhansille eliöyksilöille. Siellä ne hengailevat ja pelaavat Marjapussia kommuuneissaan. Turvallisen peiton alla, joka voi päältäpäin olla jonkun eläimen kämpän kynnysmatto.

Metsänpeitto

Metsän päiväpeitto sopii aina kausisisustukseen, sillä se vaihtaa värejä, kuoseja ja yksityiskohtia vuodenaikojen, valon ja säätilojen mukaan.

Yksinkertainen juhlamekko

Mitä peiton alla voi tapahtua

Entisaikaan metsänpeitolla on ollut hieman toisenlainen merkitys kuin minun peitto-mielikuvitukseni, sillä se on tarkoittanut eräänlaista lumousta (tai tavallaan kirousta):

”Metsänpeitto on vaarallinen tila, johon ihminen tai eläin saattoi joutua esimerkiksi metsänhaltijan jälkiä seuratessaan ja eksyessään metsään. Tällöin ihminen menetti kommunikaatioyhteyden tämänpuoleiseen, huudot eivät kuuluneet puolin tai toisin eivätkä kanssaihmiset voineet nähdä kadonnutta. Lehmä ei kuullut huhuilua, vaikka olisi ollut aivan vieressäkin. Ohikulkijoiden mielestä metsänpeitossa oleva lehmä tai ihminen saattoi näyttää kiveltä tai kannolta eikä näin ollut tunnistettavissa kadonneeksi.” [..]

Metsänpeiton portilla

”Metsänpeittoon joutuessaan ihminen koki ja aisti ympärillään olevan metsän eri tavoin kuin normaalisti. Tilaa on kuvattu niin, että tuolloin metsä vaikenee eivätkä linnutkaan enää laula. Ihminen kokee metsän olevan häneen tyytymätön ja muuttuneen nurinkuriseksi. Oikean on kuvattu muuttuvan vasemmaksi ja päinvastoin, kuten tuonpuoleisessa yleensäkin. Metsänpeitossa oleva ei tunnista metsää samaksi, ei löydä käyttämiään polkuja eikä tunnista tuttuja maamerkkejä. Metsä on kääntynyt ihmistä vastaan ja muuttunut tummaksi, oudoksi ja vihamieliseksi. Tässä tilassa ihminen kokee olevansa eksyksissä, vaikka järjellä ymmärtääkin, ettei näin ole. Tunteet saattavat vaihdella paniikista huumaantumiseen ja joka tapauksessa tunteeseen siitä, että jotain todella erikoista on meneillään.” [..]

”Ihminen saattoi joutua metsänpeittoon käyttäydyttyään metsässä väärin tai vaikkapa loukattuaan maahista. Koska metsänpeitossa oleva oli tuonpuoleisessa, piti ihmisen toimia käänteisesti siitä vapautuakseen.” [..]

– Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Pulkkinen & Lindfors, Gaudeamus 2016)

Metsän huoneet

Eksyksissä

Tukka pystyssä himmeässä ympäristössä?

Murheet naulakkoon

Tottahan metsänpeittotilaan voi vajota vielä tänäkin päivänä. Joskus metsässä (tai elämässä) retkeillessä saattaa yht´äkkiä tulla outo fiilis. Varmuus ja suunta katoaa – aika pysähtyy – ympäristö hiljenee – ajatus sumenee.

Silloin on syytä tarkistaa, onko esimerkiksi syönyt tai juonut riittävästi, kulkenut liian pitkän matkan lepäämättä, roudannut kantamuksia pitkälti putkeen tai tuliko väärät varusteet messiin. Vai onko murheet vahingossa väärässä paikassa, eikä siellä metsän sisäänkäynnin (tai oman ulko-oven) narikassa, jonne huolet piti jättää. Voi olla aika pysähtyä sekä fyysisesti että henkisesti ja tunnistaa sumun aiheuttaja. Katso myös ylösalaiselle puolelle, koska metsänpeitto. Toimita mitä tarpeesi pyytää ja jatka matkaa.

Luonto on ystävä, joka voi vaikkapa yrittää kertoa, että nyt on ylimääräinen suorittaminen tai kontrollointi ovelasti ottanut vallankahvasta kiinni. Kiitos luonnolle viisaudesta.

taru_aho_ps