Myyttiset muodonmuuttajat: luonnon ja tarustojen hahmonvaihtajat

Muodonmuuttajat Myytit Mytologia Kansanperinne Perhonen symboliikka Ouroboros käärme lohikäärme Ihmissudet Hahmon vaihtajat

MUODONMUUTTAJAT MUUTOKSEN SYMBOLINA

Kansansatujen, selitysmyyttien ja uskomusperinteiden ytimessä ovat muodonmuutoskertomukset. Myyttiset hahmonvaihtajat Kreikan Narkissoksesta Kalevalan kertomuksiin ja noidista ihmissusiin innoittavat yhä myös modernia kirjallisuutta. Yhtäaikainen muutoksen vakio ja samuuden illuusio askarruttavat, joista molemmista luonto tarjoaa malliesimerkin. Muodonmuutokset ovat sekä konkreettisia ja symbolisia, että aikaan suhtautuvina niin syklisiä kuin lineaarisiakin.

Teksti: Katariina Kärkelä

Luontoa tulee usein havainnoineeksi muutoksen kautta. Eri vuodenkierron kohtiin saavuttaessa aistit kiinnittyvät milloin äänimaiseman vaihteluun muuttolintujen palatessa tai järven jäiden laulaessa pakkaslaulujaan, milloin silmujen puhkeamisen hämmästyttävään nopeuteen, milloin siihen loppukesän varhaiseen aamuun, jona ensimmäisen kerran haistaa kypsyvän elon ja sen myötä lähestyvän syksyn.

Muutos on yhtä aikaa haikea ja rauhoittava, se toimii merkkinä ja muistuttajana ajan lineaarisesta kulusta mutta myös luonnon syklisyydestä, kahdesta arkijärjen vastakkaisiksi asettamasta mutta luonnossa rinnan elävästä tavasta olla ajassa ja ajan osana.

Mytologian muodonmuutoksia

Kansanperinne tuntee lukuisia, usein pelottaviakin esimerkkejä hahmonvaihtajista. Kiinalaiseen kertomusperinteeseen kuuluvat huli jing -nimiset, hahmoaan vaihtavat kettuhenget, Pohjoismaissa taas monia ulkomuotoja ottava Loki-jumala ja kokkolinnuksi muuntautuva Kalevalan Louhi ovat laajalti tunnettuja esimerkkejä myyttisistä muodonmuutoksista; modernejakin kauhutarinoita puolestaan ovat innoittaneet ihmissudet ja niihin liittyvät uskomukset.

Voimakkaan, jumalallisen hahmon tai maagisen eläimen hallitseman kyvyn lisäksi muodonmuutokset ovat myös opittuja taitoja ja koston, palkitsemisen tai vallankäytön väline: kreikkalaisen mytologian Kirke-velho muuttaa saarelleen saapuneen Odysseuksen miehistön sioiksi, ja jumalatar Artemis muuttaa Aktaion-nimisen metsästäjän hirveksi katsottuaan tämän häntä loukanneen.

Monet mytologiset perinteet saavat keskeiset temaattiset juonteensa ja tarinalliset seittinsä juuri muodonmuutoksista. Muodonmuutoskertomusten kokoelmista tunnetuin lienee – nimensä mukaisesti – Ovidiuksen Muodonmuutoksia-runoelma, joka kokoaa antiikin myyttejä ja jota pidetään kirjoittajansa teoksista merkittävimpänä.

Tarujen henkilöt saavat uuden, tavallisesti luontoon palautuvan hahmon: muiden muassa narsissien, hämähäkkien, korallien, useiden tähdistöjen ja jopa tiettyjen maanmuotojen tai vesistöjen alkuperä on erilaisten tapahtumien, kuten jumalallisen väliintulon, alkuunsaamissa muodonmuutoksissa. Muodonmuutosten kiehtovat, sadunomaiset ja yliluonnolliset kuvaukset tarustoissa ja kansanperinteessä houkuttelevat kyseenalaistamaan arjessa liian helposti itsestään selvinä pidettyjä käsityksiä samuudesta, pysyvyydestä ja ajan vaikutuksesta.

Perhonen ja käärme

Luonto on koko käsittämättömyydessään malliesimerkki samuuden illuusiosta ja toisaalta siitä, miten tyystin toisenlaiseksi muuttunut olio voi yhä näkymättömissä kantaa mukanaan samaa ydintä. Jälkimmäisestä tapauksesta esimerkiksi käy latteiden aforismien ja itseapukirjallisuuden jo banaaliksi tekemä perhossymboli. Perhonen ja siihen liittyvät metaforiset ulottuvuudet eivät kuitenkaan ansaitse tulla tyystin sivuutetuiksi vain siksi, että ne ovat joutuneet kliseenviljelijöiden lannoitteeksi.

Perhosen usein edustamaan, muodonmuutoksen kautta tapahtuvaan uudistumiseen liittyy myös käärme, joka on tunnettu kyvystään luoda nahkansa. Koska muutos väistämättä hahmottuu ajassa (joskin voidaan pohtia, missä määrin aika itse on ajattelijan perspektiivistä katsoen riippuvainen muutoksesta, jonka havaitseminen on ajankulun ainoa näkyvä merkki), perhosen ja käärmeen ero on huomattava paitsi solullisena, ulkoiseen hahmoon vaikuttavana prosessina myös suhteessa aikakäsityksiin. Perhosen tapauksessa muutos tapahtuu lineaarisesti ja peruuttamattomasti, se etenee yhdestä asteesta ja yhdenlaisesta muodosta seuraavaan, olennon elinaika muodostaa kaaren, jolla on alku- ja loppupiste.

Nahkansa luova käärme puolestaan toistaa uudistumisen kaavansa kerta toisensa jälkeen, kehämäisesti ja syklisesti. Onkin ymmärrettävää, että erityisesti muinaisessa Egyptissä ja Kreikassa tunnettu ouroboros (kreik. οuροβóρος), häntäänsä tavoittelevan käärmeen symboli, on gnostilaisuudessa ja alkemiassa liitetty kaikkien asioiden väliseen yhteyteen sekä jatkuvaan, tuhon ja uudelleensyntymän kautta tapahtuvaan ikuiseen muutokseen (Britannica Encyclopaedia of World Religions, ”Ouroboros”, 833).

Muutoksen filosofiaa

Länsimaisen filosofian historiassa muutoksen kysymykset ovat kerta toisensa jälkeen nousseet pintaan, ja niistä juontuvia ja niihin perustuvia ajatussuuntia ovat pohtineet muiden muassa Anaksimeneen ja Parmenideen tapaiset esisokraattiset luonnonfilosofit. Luonnonfilosofien pysyvyyttä ja muutosta koskevia käsityksiä avaa keskiajan tieteeseen erikoistunut historioitsija Edward Grant (2007, 10), jonka mukaan lähtökohtaisena ajatuksena tyypillisesti oli käsitys kaiken olevaisen pohjalla olevasta substanssista, joka näkyvästä, aineellisen maailman selvästä muutoksesta huolimatta pysyi itsessään aina samana ja tuhoutumattomana.

Kuitenkin muutoksen olemassaoloa ja mahdollisuutta nousivat haastamaan vaihtoehtoiset teoriat, joiden mukaan aistihavainnot ovat epäluotettavia ja muutos vain illuusiota: muutoksen epäilijöistä kuuluisimpiin lukeutui Parmenides, jonka opit pureutuivat syvälle todellisuuden luonteeseen, totuuteen ja näennäisyyteen. Yhtä lailla ajatuksia herättäviä ovat myös tulkinnat siitä, millaiset muutokset ovat kaikkeuden synnyn taustalla.

500-luvulla ennen ajanlaskun alkua eläneen Anaksimenes Miletoslaisen maailmakäsityksessä kaiken olevan alkusyynä ja perustana (kreik. ἀρχή, arkhē) on ilma, josta tihentyessään tulee ensin tuulta, sitten pilviä ja sadetta, ja tiivistymisen yhä jatkuessa lopulta vettä, maata ja kiveä; harventuessaan ilma puolestaan muuttuu tuleksi. (Grant 2007, 9–10.) Tihentyminen ja harventuminen maailmankaikkeuden aikaansaavana liikkeenä on läsnä myös Robert Grossetesten (1942, 10, 13–14) 1200-luvulta peräisin olevassa esseessä De Luce, jonka mukaan kaiken olemassaolon taustalla on aineen synnyttävä valo.

Muutoksen ongelman käsittämättömän avaruuden paljastaa ehkä paradoksaalisesti juuri se, että moni aihetta pohtiva ajautuu nopeasti kuluneisiin, latteisiin päätelmiin siitä, miten kaikki muuttuu ja virtaa. Tällaiset mietteet ovat tuttuja seiniä koristavista tekstitauluista, tatuoinneista ja aforismikorteista. Sittenkään lausahdusten latteus ei tarkoita, etteivätkö muutoksen kysymykset itsessään olisi kaiken pohdinnan arvoisia. Kyse on vain siitä, että vielä nytkin, tuhansien vuosien tarinankerronnan ja filosofisen keskustelun jälkeen, sekä tarinan että tieteen kieli voi yhä hyötyä uusista tavoista ja uusista yrityksistä puhua muutoksesta – ei sitä tyystin selittääkseen vaan paremmin ymmärtääkseen.

Viitattu kirjallisuus

Encyclopaedia Britannica, Inc. (2006.) “Ouroboros”. Teoksessa Britannica Encyclopedia of World Religions. Chicago, Lontoo, New Delhi, Pariisi, Soul, Sydney, Taipei, Tokio.
Grant, Edward 2007: A History of Natural Philosophy: From the Ancient World to the Nineteenth Century. Cambridge & New York. Cambridge University Press.
Grosseteste, Robert 1942 (1220–1235): On Light. (De Luce.) Kääntänyt Clare C. Riedl. Milwaukee. Marquette University Press.

Artikkelikuva: Ouroboros käärmeen symboli Kolmas Silmä Puodista

Katariina Kärkelä on J.R.R. Tolkienin fiktiosta väitellyt kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kirjoittaja. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen teksteihinsä.