Kerro, kerro kuvastin – peilien symboliikkaa ennen ja nyt

VEDESTÄ ENNUSTAMISESTA AJANHETKEEN

Peilin historia ulottuu kauas aina silloisen Anatolian obsidiaanikuvastimiin saakka, ja määritelmästä riippuen omanlaisinaan peileinä voidaan pitää jopa heijastavia vedenpintoja. Peilillä on osansa myös kansanperinteen uskomuksissa, nykypäivään saakka selviytyneissä sananlaskuissa ja taikauskoisissa ennustamisen ja tiedonhankinnan tavoissa. Peili on esineenä arkinen, mutta mitä siihen katsova todella tekee ja mitä näkee?

Teksti: Katariina Kärkelä

Mitä kuvastimelta on mieltä kysyä? Tuskin mitään, jos tarkkoja ollaan: peili on optiikan välineenä oivallinen, jo historiallisestikin tärkeä kapine säteilyn, heijastumisen ja valon fysiikan opiskelussa, arkinen apu monessa arjen toimessa autoilusta alkaen, mutta kysymyksiä siltä lienee turha kysyä. Kirjallisuudessa ja kansanperinteessä asennoituminen peilin voimaan on kuitenkin ollut paitsi toiveikas myös pelokkuuteen asti kunnioittava, ja kuvastinten taikaan on turvauduttu sekä hyvässä että pahassa, tiedon saamiseksi ja asiantilojen muuttamiseksi.

Maagisten peilien puoleen ovat kääntyneet perinteisten satujen hahmot aina Lumikin katkerasydämisestä kuningattaresta alkaen, ja peilit ovat johtaneet monia kirjallisuuden hahmoja uuden tiedon äärelle ja uusiin maailmoihin, sekä aineellisiin että sisäisiin: tunnetuimpiin peilejä taidokkaasti käsitteleviin esimerkkeihin lukeutuvat muiden muassa Lewis Carrollin teos Through the Looking-Glass, haltia Galadrielin taikapeili Tolkienin romaanissa The Lord of the Rings sekä peili, jonka kautta Shalottin lady tarkastelee maailmaa Tennysonin runossa. Peilien symboliikka nivoutuu sekä itsen että maailman kohtaamiseen, perspektiiviin, katsomisen tapoihin ja rajankäyntiin, taitekohtiin, joihin myös uuden vuoden kynnykselle saapuminen ja siihen liittyvät perinteet kuuluvat.

Peili ennustajan apuna

Erilaiset uskomusjärjestelmät ja kansanperinteet tuntevat lukuisia esimerkkejä siitä, miten peilejä ja muita heijastavia pintoja on käytetty tiedonhankinnan ja ennustamisen välineinä. 1500-luvulla elänyt ranskalaislääkäri Nostradamus lukeutuu historian mainitsemista ennustajista tunnetuimpiin, ja yhtenä esimerkkinä hänen käyttämistään menetelmistä pidetään hydromantiaa, vedestä ennustamista.

Hydromantia on osa laajempaa, katsomiseen perustuvaa selvännäön perinnettä, jossa tiedonetsijä keskittää sekä huomionsa että katseensa tietynlaiseen esineeseen tai heijastavaan pintaan; populaarikulttuurinkin tuntema perusesimerkki tämäntyyppisestä ennustamisesta on kristallipalloon katsominen. Nostradamuksen kuitenkin väitetään käyttäneen tiedonlähteenään vedellä täytettyä laakeaa astiaa. (Vedestä ennustamisesta ks. esim. Suzuki 2012, 185.) Hydromantian keinoin saatu tieto on menetelmänsä kaltaista: veden pinta on liikkuva ja silmää hämäävä, ja sen heijastamista kuvista tulkitut viestit yhtä lailla hämärän varjossa tulkittuja, enemmän aavistuksia kuin tietoa.

Luontevaa on, että sekä vedenpinnan heijastukset että ihmisen valmistamat peilit assosioituvat juuri epävarmaan ja epäluotettavaan tietoon, jonka menetelmät ovat taikauskossa – onhan kuvastimeen, speculumiin, katsominen myöhemmin laajentunut tarkoittamaan spekulaatiota, toimintaa ohjaavia hypoteeseja siitä, mitä ehkä on tapahtuva (sanan merkityksestä ks. esim. Shippey 2007, 380). Myös Suomessa on vuodenvaihteen aikaan ollut tapana vilkaista tulevaan vuoteen kuvastinten avulla: Kustaa Vilkuna (1998, 18–20) mainitsee tyypillisenä esimerkkinä menetelmän, jossa kahden vastakkain asetetun peilin avulla koetetaan saada vihjeitä tulevasta puolisosta. Kahden peilin välille muodostuu päättymätön, alati uusiksi heijastuksiksi aukeava käytävä, ja kuvastinten kummallekin puolelle asetetaan kynttilä.

Vilkunan teoksessaan kuvaama kansanperinteen ennustuskeino peilikujineen muistuttaa siitä, miten oivallinen hetki lähestyvä talvenselän taite on kääntyä tarkastelemaan paitsi tulevaa myös mennyttä vuotta. Ei ihme, että kuvastinkuja on liittynyt juuri uudenvuoden yön perinteeseen: peilin muodostama käytävä jatkuu kahteen, vastakkaiseen suuntaan, joiden väliin jää paitsi katsojan paikka myös käsillä oleva nykyhetki. Erityisen paljon ajatuksia herättää se, että peilien välille muodostuu käytävä, jota kukaan ei voi kulkea, ei eteen eikä taakse. Vaikka tarkoituksena olisikin ollut – luultavimmin leikkimielisesti – saada vihjeitä tulevasta vuodesta, on uuden vuoden kynnykselle pysähtynyt katsoja joutunut huomaamaan olevansa nykyhetkeen sidottu. Peiliin katsova voi pohtia mennyttä ja aavistella tulevaa, mutta pääsyä kumpaankaan ei ole.

Janus ja tammikuun kahdet kasvot: mennyttä peilaamassa, tulevaa aavistelemassa

Ajatus vuodenvaihteen kynnyksellä seisomisesta liittyy myös tammikuun nimen alkuperään, seikka, jonka arkeologi ja Rooman historian tutkija Ardle Mac Mahon (2003, 58–59) nostaa esiin antiikin Rooman ovia koskevaa symboliikkaa käsittelevässä artikkelissaan. Roomalaisen kulttuurin jumalperheeseen kuuluu kaksikasvoinen Janus, vuoden avaavalle Ianuarius-kuukaudelle nimensä antanut jumala, joka liittyy erityisesti ovensuihin, portteihin ja käännekohtiin.

Rajat ja eronteot paikkojen välillä olivat roomalaisessa kulttuurissa tärkeitä, samoin niiden edellyttämät siirtymäriitit; tutun ja vieraan rajalla vartioi avaimia käsissään pitelevä Janus, joka sekä avasi alussa että sulki päätöksessä. Siispä Janus oli, kuten Mac Mahon kirjoittaa, sekä eron että läheisyyden jumala, jonka yhdet kasvot olivat nuoret, toiset vanhat (ibid. 58–59). Menneisyyttä ja tulevaa, auennutta ja sulkeutuvaa yhdistävän peilikäytävän napapisteessä oleva katsoja ei Januksen tavoin voi katsoa kumpaankin suuntaan yhtä aikaa: hänen katseensa on aina vain jommassakummassa ja jalkansa kuluvan ajanhetken kamaraan juurtuneet.

On hyvä muistaa, että peilit voivat olla luonteeltaan sekä aineellisia että metaforisia: niin ikään omanlaisiaan kuvastimia voi löytää ympäriltään kaikesta siitä, mitä jälkeensä on jättänyt. Surullisimmillaan kollektiivisen jäljen kuvana on jälleen yhden vuodenkierron päätökseensä saanut maailma, johon piirtyneet merkit on tehty runnomalla, haavoittamalla, polttamalla ja haaskaamalla. Uuteen vuoteen sisältyy kuitenkin toivo siitä, että tulevien kahdentoista kuukauden ajan jokaisella on mahdollisuus paitsi tehdä ympärilleen uudet, aiempaa kauniimmat jäljet myös koettaa parhaansa mukaan korjata entisiä. Ajatus on lohdullinen ja rohkaisee katsomaan peiliin rehellisesti, näkemänsä hyväksyen muttei sokeana sen vioille.

Viitattu kirjallisuus

• Mac Mahon, Ardle 2003: ”The Realm of Janus: Doorways in the Roman World”. TRAC 2002: Proceedings of the Twelfth Annual Theoretical Roman Archaeology Conference, Canterbury 2002. Ed. Carr, G., Swift, E., & Weekes, J. Oxford. Oxbow Books.
• Shippey, Tom 2007: Roots and Branches. Selected papers on Tolkien by Tom Shippey. In Cormarë Series, no 11. Ed. Thomas Honegger. Zollikofen. Walking Tree Publishers.
• Suzuki, Jeff 2012: Mathematics in Historical Context. Cambridge. Mathematical Association of America.
• Vilkuna, Kustaa 1998 (1950): Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 24. painos. Helsinki. Otava.

---

Katariina Kärkelä on J.R.R. Tolkienin fiktiosta väitellyt kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kirjoittaja. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen teksteihinsä.

---

Tilaa artikkelit 🌿

Saattaisit pitää myös