Kenopsia hylätyillä saloseuduilla: väen autioituneet valtapiirit

VÄEKÄS AUTIUDEN ILMAPIIRI

Kenopsia, väestä tyhjenneiden paikkojen herättämä vierauden tuntu, on tapana yhdistää puuttuvaan ihmisvilinään muttei välttämättä siihen rajoitu. Kenopsia voi tuoda oman lisänsä myös luontokokemukseen, josta maailmankuvan ja uskomusjärjestelmän muutokset ovat karsineet pois suomalaiseenkin mytologiaan kuuluneen väen, luonnon myyttiset olennot ja animistisen voiman. Mutta onko Tapiolassa taivaltava koskaan todella yksin?

Teksti: Katariina Kärkelä

Kenopsia, autiuden ja vierauden ilmapiiri. Onko luonnossa kulkiessaan koskaan todella yksin? Luonnossa koettu yksinäisyys on toisenlaista kuin hiljaisessa kaupungissa tai tyhjissä rakennuksissa vallitseva autius. Luontokokemuksen osana yksinäisyys assosioituu rauhaan ja omaehtoiseen vetäytymiseen, haluun paitsi astua taemmas seurasta ja äänistä myös velvollisuudesta vastata niihin ja toimia niiden mukaisesti. Luonnossa yksinäisyys on tavallisesti kulkijan valitsemaa, hän on itse päättänyt poistua väen keskeltä; autiolla kaupungilla, marketeissa ja toimistorakennuksissa taas muut ovat lähteneet jonkun jäädessä.

Vakiintunutta suomennosta yhä kaipaavalla sanalla kenopsia tarkoitetaan surumielistä, hieman ahdistavaakin tai aavemaista tunnelmaa, jonka parhaiten aistii tavallisesti vilkkailla ja väkeä kuhisevilla mutta sittemmin autioituneilla paikoilla. Kenopsia laskeutuu koulurakennusten käytäville oppituntien päätyttyä, asemille, joilta illan viimeiset junat ovat jo aikaa lähteneet; se huokuu tyhjentyneistä puistoista ja museoista, päivän päätteeksi suljetuista tiloista, joihin kenelläkään ei enää ole asiaa. Tuollaiseen paikkaan syystä tai toisesta eksyvä saattaa huomata olonsa epätavallisen orvoksi ja ystävättömäksi.

Tavallisimmin kenopsia yhdistyy paikkoihin, joiden merkitys on kävijöistään riippuvainen: koulusta vain ranka jää jäljelle oppilaiden ja opettajien poistuttua, asema lakkaa olemasta risteyskohta, kun sen kautta kulkevia ei enää ole. Kenopsian aiheuttaa väen vähyys, totutun läsnäolon äkillinen puuttuminen. Tässä kohden huomio kiinnittyy toiseen monimerkityksiseen sanaan, väkeen. Onko kenopsiasta tullut osa suomalaista luontokokemusta, joka maailmankuvan hitaan muutoksen jälkeen on jättänyt taakseen metsän, veden ja tulen väen?

Vierailulla väen valtapiirissä

Väen määritelmiä on useita, samoin siitä puhumisen tapoja. Yksi eronteon mahdollisuus on tarkastella väkeä joko konkreettisen tai abstraktin merkityksen saavana sanana. Arkipuheessa väellä tarkoitetaan useimmiten ihmisistä muodostuvaa kollektiivista joukkoa, ryhmää tai kategoriaa tai sitä käytetään hyvin yleisellä tasolla viitattaessa suuriin, yhteen paikkaan kerääntyneisiin joukkoihin: kaupungilla voi kuhista väkeä, samoin festivaaleilla tai toreilla.

Toisessa, aineettomammassa merkityksessään väki viittaa voimaan. Kumpainenkin näistä merkityksistä on olennainen tarkasteltaessa varhaisten suomalaisten tapaa hahmottaa omaa elämänpiiriään ja olentoja, joiden kanssa se oli jaettava. Väkeä oli muinaissuomalaisen maailmankuvan mukaan myös esimerkiksi metsällä ja vedellä, voitiin puhua Ahtolan tai Tapiolan väen teoista silloin, kun lähiluonnossa tapahtui jotakin merkillistä tai odottamatonta.

Myös toisessa, voimaan viittaavassa merkityksessään väki on vanhan, suomalaisen uskomusperinteen tärkeimpiä konstituentteja. Väkeä on sekä elollisella että elottomalla aineksella, tietyillä luonnonympäristöillä metsistä vesistöihin ja soihin, mutta myös esineillä ja ihmisillä – tässä merkityksessään väki tulee lähelle magiaa, kykyä ja sen käyttäjässä piilevää voimaa.

Väen kiehtovuus perustuu pitkälti sen neutraaliuteen ja arvaamattomuuteen: uskontotieteilijä Risto Pulkkisen (2014, 274) mukaan tuonpuoleista voimaa tarkoittavalla väellä ei ole omaa, johdonmukaista pyrkimystä tai tahtoa, vaan sen toiminta riippuu käyttäjästä ja hänen kyvykkyydestään. Väki itsessään ei ole hyvää tai pahaa, se muovautuu käyttäjänsä käsissä.

Kenopsia vähäväkisillä saloilla

Tarkoitettiin väellä sitten metsien, soiden ja vesistöjen kansaa, haltioita tai tonttuja tai sitten animistista voimaa, ovat molemmat kadonneet nykyisestä maailmankuvasta. Oma kysymyksensä on, millainen vaikutus väen väistymisellä on luontokokemukseen ja siihen, miten vaikkapa metsän tunnelmaa aistitaan.

Kyse ei lopultakaan ole siitä, onko mytologian vaalimaa väkeä todella koskaan kulkenut tärkeillä, pyhiksikin mielletyillä seuduilla – tieteellisen maailmankuvan antaman tiedon mukaan ei, ja harva nykyihminen niin ajatteleekaan. Olennaisempaa, ja metsäpoluilla kenties tunnetun melankolisen kenopsian selittävää, on kokonaisvaltainen mullistus maailmankuvassa ja tavassa katsoa ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta.

Muutos on hellästi pakottanut päästämään irti sellaisesta, mihin uskominen ei enää ole käsityskyvyn tai arjessa toimimisen kannalta olennaista mutta jonka itseisarvoisuutta ja kauneutta tahtoisi silti yhä vaalia. On yhdentekevää, heittääkö mielessään hyvästit Tapiolan väelle vai ajatukselle siitä – metsäpoluilla kulkeva jää yksin yhtä kaikki.

Kolmanteen vuoteensa edenneellä 2020-luvulla luonnossa liikkuvalla on montakin syytä tuntea surua ja melankoliaa. Kevätpuolelle kääntynyttä talvea ovat vaivanneet voimakkaat säänvaihtelut ja vuodenajalle epätyypilliset lämpötilat, lähiluonnossa samoava puolestaan saattaa huomata tutussa ympäristössä lajikadosta ja elinympäristön mullistuksista johtuvia muutoksia, joita enää on mahdollista hidastaa, ei tehdä tekemättömiksi.

Autiuden ja yksinäisyyden tuntu ei äkkiä vaadikaan selityksiä: on helppo ymmärtää, miksi Tapiola on tyhjentynyt kansanperinteen sen asukkaiksi sepittämistä olennoista; Ahtolasta ovat pitkälti kadonneet paitsi taruston näkit ja Vellamon neidot myös raakut, meriharjukset ja Saimaan nieriät. On syytä pitää mielessä, että taruolentojen lisäksi esimerkiksi metsän ja veden väkeen ovat luetut myös niiden voimallisina pidetyt eläimet, eritoten karhu ja hauki, joiden myyttinen asema kansanrunoudessa on vahva. Tällaiset kulkijat luonnossa samoileva yhä saa rinnalleen, ja niitä, samoin kuin kaikkea muutakin elävää, kohtaan hänellä on myös velvollisuus.

Vierauden tuntu liiasta tuttuudesta?

Luontokokemukseen liittyvässä kenopsian tunteessa on syvimmiltään kyse supistuneesta maailmasta, siitä, että nykytietämyksen valossa maailmaan oletetaan vähemmän asioita. Tunne on sukua aina löytöretkien aikaan saakka palaavasta maantieteellisen ymmärryksen lisääntymisestä johtuvalle kokemukselle maailman pienuudesta: menneen käsityksen mukainen vieras, yllättävä, petollinen, kiehtova ja kaunis maailma tunnetaan liian hyvin, jotta sen edessä osaisi enää todella hämmästyä.

Sittenkin kunnioittava ihmettely on myös taito, jonka voi oppia uudelleen. Vanhan katsominen tarkkaavaisesti ja arvostavasti on luonteeltaan erilaista kuin uuden asian nälkäinen, innokas tutkailu mutta nousee vähintäänkin sen veroiseksi. Katseen kääntäminen taaksepäin voi olla ratkaisu silloin, kun tulevaisuus näyttää tuovan vain jo kertaalleen nähtyjä, lannistaviakin toisintoja.

Taustalukemisto

• Pulkkinen, Risto 2014: Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Helsinki. Gaudeamus.

---

Katariina Kärkelä on J.R.R. Tolkienin fiktiosta väitellyt kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kirjoittaja. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen teksteihinsä.

---

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Saattaisit pitää myös