Loitsut ovat maagisia sanakaavoja – ja Suomessa on uskottu sanan voimaan

SUOMALAISET LOITSUT

Loitsut ovat muinoin olleet muun muassa Tietäjän voiman välittäjiä. Suomessa on tallennettu laajasti loitsuperinnettä, ja iso osa näistä perinnetallenteista on helposti kaikkien saatavilla. Siksi suomalaisilla nykyajan pakanoilla, noidilla ja luonnonuskovilla on hyvät mahdollisuudet inspiroitua ja ottaa vaikutteita vanhasta loitsuperinteestä.

Teksti: Katariina Krabbe

Suomenkieliset kirosanat tuntuvat tehokkaammilta kuin monien muiden kielien kirosanat, eikö totta? Niihin saa sanottaessa enemmän painoa, ja ne tuntuvat ilmaisevan enemmän. Ne myös vaikuttavat kuulijaan, ymmärsi hän kirouksen kirjaimellisen merkityksen tai ei.

Painokkaasti lausutuissa kirouksissa voidaankin ajatella olevan mukana väkeä, eli maagista voimaa. Tätä kautta pystyy ymmärtämään paremmin myös loitsujen voiman. Itse asiassa kiroukset ovatkin yksi loitsujen alalaji, siinä kuin manauksetkin. Loitsuja voidaan käyttää sekä hyviin että pahoihin tarkoituksiin: esimerkiksi parantamaan, suojaamaan, lisäämään onnea elämän eri osa-alueilla, mutta myös vahingoittamaan.  

Suomessa on rikas loitsuperinne

Loitsut ovat sanakaavoja, joiden on uskottu vaikuttavan maagisesti. Suomessa ja Karjalassa loitsuperinne oli vielä hyvinkin voimissaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, jolloin sitä kerättiin ja tallennettiin runsaasti. Siksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon onkin tallennettu hyvin laaja valikoima loitsuperinnettä.

Sanan mahtiin uskottiin, ja Suomessa onkin rikas loitsuperinne. Loitsuja käytti jokainen, monissa ihan arkisissakin askareissa, mutta erityisesti silloin, kun tarkoituksena oli tehdä jotakin, jonka lopputulos olisi muuten ollut epävarma: vaikkapa leipoessa, metsälle lähtiessä tai verkot veteen laskiessa. Tällaisen loitsuperinteen jäänteitä on käytössä vielä tänä päivänäkin: esimerkiksi hiekkalaatikolla kuultava: ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku” on puhdasverinen loitsu, jonka uskotaan edistävän hiekkakakun onnistumista.

Länsi-Suomessa loitsut olivat tyypillisesti lyhyitä ja suorasanaisia, mutta Pohjois-Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa yleensä kalevalamittaisia.

Loitsut olivat tietäjien salaista tietoa

Loitsut ovat toisaalta olleet spesialistien, tietäjien, salaista tietoa. Savolaiset ja karjalaiset tietäjät osasivat pitkiä kalevalamittaisia loitsuja, ja he olivat tyypillisesti myös osaavia runonlaulajia. Tietäjien loitsuja on kerätty ja tallennettu arkistoon paljon, mutta ilmeisesti   he eivät aina paljastaneet perinteenkerääjille ihan täsmällisiä sanoja, vaan muuttivat niitä hiukan. He halusivat pitää kiinni salaisuuksistaan; väekkäistä, latautuneista sanoista, jotka automaattisesti vaikuttivat asioiden laitaan. Paljastamalla salaisuutensa tietäjä olisi saattanut menettää omankin voimansa.

Kerääjät tiesivät tämän, ja usein he saivatkin koostettua ”oikeat sanat” pyytämällä toistamaan loitsut useampaan kertaan.

Todellisuudessa mitään ”oikeita sanoja”, täysin muuttumattomaksi kiteytyneitä loitsuja ei ole koskaan ollutkaan. Folkloristisen tutkimuksen ansiosta voidaan sanoa varmasti, että loitsuissa on hyvin paljon muuntelua. Samoja aihelmia on käytetty eri tarkoituksissa, loitsuihin on usein lainattu säkeitä myös eeppisistä ja joskus myös lyyrisistä runoista, ja niitä on muokattu luovasti aina kulloiseenkin käyttötarkoitukseen. Loitsut ovat totta kai muuntuneet myös aikojen saatossa.

Kyse on suurelta osin suullisesta, muistinvaraisesti opitusta perinteestä, joten olisi käytännössä mahdotontakin, että loitsut olisivat pysyneet täysin muuttumattomina – toki jonkin verran on ollut käytössä myös kansanomaisia loitsukirjoja, joihin loitsuja on merkitty muistiin kirjalliseen muotoon. Ei kuitenkaan näytä siltä, että tarkasti aina samanlaisena ja muuttumattomana toistettu sanakaava olisikaan ollut loitsun onnistumisen edellytys.

Väkevä loihtija haltioitui loitsiessaan

Tietäjän ja hänen loitsunsa piti kuitenkin olla uskottavia. Tietäjällä olikin sanojen lisäksi hallussaan esimerkiksi tieto siitä, mitä elementtejä loitsussa piti olla, ja miten ratkaistavaa ongelmaa tuli lähestyä. Ennen kaikkea hän osasi loitsia väkevästi. Uskottavuus tuli siis paitsi tiedon ja osaamisen kautta, myös tietäjän henkilökohtaisen voiman eli väekkyyden kautta.

Loitsiessaan tietäjä keskittää oman henkilökohtaisen voimansa halutun lopputuloksen saamiseksi. Usein apuun pyydetään myös muita voimia: esimerkiksi jumalia, haltijoita, luonnonvoimia tai esivanhempia. Kristillistyneissä loitsuissa vedottiin usein myös Neitsyt Mariaan, apostoleihin tai pyhimyksiin.

Henkiolentoja voidaan loitsuissa tervehtiä, pyytää tai maanitella, toisinaan pakottaakin – esimerkiksi sairauksia parannettaessa oli tärkeää tietää taudin alkuperä, sen synty, ja sitä kautta se voitiin pakottaa alkulähteeseensä, sinne mistä oli tullutkin.

Loitsuperinteessä näkyy selkeästi myös sen samanistiset juuret, ja vaikka 1800–1900-luvun tietäjät eivät enää tiettävästi lähteneetkään sielunmatkalle hakemaan tietoa, tietäjätkin tyypillisesti haltioituivat eli menivät lievään transsiin loitsiessaan. Elias Lönnrot tosin kertoo Suomen kansan muinaisia loitsurunoja -kirjan esipuheessa, että suomalaisten tietäjien kerrottiin tehneen henkimatkojakin, mutta kaikilla ei tätä mahtia ollut.   

Inspiraatiota loitsuperinteestä

Modernissa noituudessa loitsuiksi kutsutaan usein sanamagian lisäksi muitakin taikoja, ja tottahan tietäjätkin loitsimisen lisäksi käyttivät useimmiten muitakin taikakeinoja. Maagiseen työskentelyyn kuuluu nykyäänkin useimmiten sanamagiaa ainakin jossakin muodossa – ääneen lausuttuna, laulettuna, kirjoitettuna tai vain ajatuksissa.

Loitsuperinteestämme on mahdollista löytää paljon käyttökelpoista sovellettavaksi  –tietäjän luonnon nostatus auttaa nostattamaan omaa luontoa, keskittämään psyykkistä voimaa ja haltioitumaan yhtä hyvin nykyään kuin ennenkin, löylyn tervehdykset virittävät puhdistavaan tai parantavaan tai vaikka lempeä nostattavaan saunaan, ja saatavilla olevista kirjoista voi hakea loitsuja moneen muuhunkin spesifiin tarkoitukseen.

Vielä enemmän sovellettavaa löytyy, kun muistamme muuntelun mahdollisuuden – esimerkiksi Suomen Kansan Vanhoista Runoista löytyviä loitsuja voi hyvin muokata omaan suuhun sopivaksi ja yhdistellä tarkoitukseen sopivaksi. Niin tietäjätkin tekivät.  On myös paljon helpompi keskittyä loitsuun ja sen päämäärään, kun sanat tuntuvat luontevilta ja ymmärrettäviltä, sen sijaan että lukisi ne vain mekaanisesti kirjasta – tai vielä pahempaa – yrittäisi opetella ulkoa jotain, joka vaikuttaa lähtökohtaisesti vaikealta ja epäselvältä.

Lähteet:

• Hjelt, Marjut (toim.) 2018: Loitsujen kirja. SKS, Helsinki
• Ilomäki, Henni 2014: Loitsun mahti. SKS, Helsinki
• Lönnrot, Elias (toim.) 2008 (alun perin 1880): Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Salakirjat, Helsinki
• Ojanen, Eero 2019: Suomen kansan taiat ja loitsut. Minerva Kustannus Oy, Helsinki
• Pulkkinen, Risto & Lindfors, Stina 2016: Suomalaisen kansanuskon sanakirja. Gaudeamus, Helsinki
• Kalevalamittaiseen loitsuperinteeseen voi tutustua myös tekemällä hakuja SKVR-tietokannasta osoitteessa skvr.fi

---

Katariina Krabbe on toimittaja, folkloristi (FM), itkuvirsiohjaaja ja luonnonuskova. Ensimmäiset kokeilunsa noituuden parissa hän teki vuonna 1998 tehdessään pro gradu -tutkielmaa uuspakanallisesta noituudesta. Kymmenen vuotta sitten hän astui samanistiselle polulle, joka on nykyään erottamaton osa hänen eklektistä noituuttaan. Katariina toimii myös Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry:n puheenjohtajana sekä opettajana Suomen Noitaopistossa. Katariinan kuva: Inka Hell

---

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Saattaisit pitää myös