Jumalatar Cailleach Bheur – talviauringon tyttären väkevä vanhuus

TALVEN JUMALATAR CAILLEACH

Kelttiläisen perinteen moniin luonnon ja vuodenkierron jumaluuksiin lukeutuu Cailleach Bheur, marraskuussa syntyvä talven personifikaatio. Luonnonvoimiin, talven väkeen, erämaahan, myrskyihin ja tuuliin liitetty Cailleach on iäkäs jo syntyessään, mikä hyvin sopii vanhenevan vuoden jumalattarelle. Silti vanhuuden kasvoja, sekä vuoden että ihmisen, usein katsotaan karsaasti maailmassa, jossa moni epäröimättä nostaisi huulilleen ikuisen nuoruuden maljan.

Teksti: Katariina Kärkelä

Vanhenevan vuoden säissä kulkevan silmät ovat usein alas luodut. Osansa tässä on martaan petollisilla poluilla, jotka ensimmäisten pakkasöiden myötä muuttuvat liukkaiksi ja syvenevän pimeyden hämärtämiksi: etäisyydet ja korkeuserot hälvenevät, askeliaan on jälleen varottava uudella tavalla valoisampien aikojen keveän kulun jälkeen.

Silti olisi hyvä myös kysyä, missä määrin kyse on siitä, ettei loppuvuoden muuttuneita kasvoja halua nähdä. Marraskuu riisuu puut ruskasta, käärii väriloiston harmaaseen vaippaan ja vaimentaa äänet routaa enteilevällä kostealla hallalla. Martaan utu peittää näkyvistä sen, mitä moni mielellään katsoo; harmautta itseään ei välttämättä tule pitäneeksi näkemisen arvoisena.

Cailleach, voimakas vanhus

Vanha vuosi jakaa monella tavalla vanhan ihmisen kohtalon. Kelttiläisessä perinteessä tunnetaan usein sinikasvoisena kuvattu Cailleach Bheur, marraskuussa syntyvä kalpean talviauringon tytär, jonka piirteet harvalle ovat mieleen: Cailleach syntyy vanhana, rumana naisena, jonka on sanottu olevan ryppyinen ja säiden runtelema, hänen hiuksensa ovat pitkät ja villiintyneet, ainoa silmänsä keskellä otsaa, viittansa kalloin koristeltu. Sekä voimiensa että näkönsä tähden Cailleach on pelottava hahmo, kuolemattomana luonnostaan iätön ja silti vanhana esitetty. (MacKillop 2004, 70; Lockett 2023.)

Skotlannissa Cailleachista puhutaan talven kuningattarena, ja hän liittyy voimakkaasti maanmuotojen syntyyn ja luonnonvoimiin. Tulkinnat Cailleachin monikasvoisuudesta ja -persoonaisuudesta vaihtelevat eri perinteissä ja eri alueilla, joihin kuuluvat erityisesti Skotlanti, Irlanti ja Isle of Man: Rachel Lockett (2023) esittää, että hunnutettu vanhus on osassa taruista nähty yhtenä puolena monihahmoisesta jumalattaresta, joka talven pimeyteen uuvuttuaan juo nuoruuden lähteestä ja päättää aikansa toukokuun tullen nuorena neitona. Tällaisessa tulkinnassa Cailleach samastetaan kevättä symboloivaan Brigidiin, mutta toiset käsitykset kohtelevat jumalattaria erillisinä – Cailleachin valta kestää marraskuun alusta huhtikuun loppuun, minkä jälkeen vanhus hylkää sauvansa ja muuttuu kiveksi. Samasta tulkinnasta, Cailleachin ja Brigidin erottavasta ja edellisen vanhuutta korostavasta, juontuvat myös tämän kirjoituksen pohdinnat.

Tarujen elinvoimaiset eukot

Englannin kielen sana hag merkitsee vanhaa akkaa, eukkoa ja noitaa mutta myös viisasta vanhaa naista, asioita, joita kaikkia Cailleachinkin nimi tarkoittaa. Sana jakaa suomenkielisten vastineidensa kaiut: huolimatta vaikkapa Akka-nimen mytologisesta taustasta muinaissuomalaisten merkittävänä jumalana sanan ja sen synonyymien nykymerkitykset harvoin ovat myönteiset ja arvostavat.

Edmund Spenserin aivan 1500-luvun viimeisinä vuosina julkaistu runoteos The Faerie Queene, niin lumoava ja kaunis kuin onkin, kohtelee sanaa hag juuri niin julmasti kuin voi odottaa. Vanhaa, rumaa ja uhkaavaa naista tai jopa noita-akkaa tarkoittavaa nimitystä käytetään Spenserin runoelmassa puhuttaessa tarinan sankareita vastaan nousevista, usein loitsinnantaitoisista akoista, jotka naamioituneina yrittävät johtaa ritareita harhaan ennen kuin paljastavat todellisen karvansa. Spenserin hag on lähes aina jokseenkin iäkäs, rampa ja näöltään vastenmielinen, ja toisinaan sankaria uhmaava nainen saa myös etuliitteen infernal, helvetillinen (ks. esim. The Faerie Queene, 2. kirja, canto ix.)

Suomalaisessa kertomusperinteessä olisi helppo kuvitella Louhen, Pohjolan emännän, asettuvan samaan noita-akkojen ja kavahdettavien vanhusten joukkoon Spenserin hag-eukkojen kanssa. Kuitenkin kelttiläisen ja irlantilaisen perinteen tutkijan, professori James MacKillopin (2004, 70) hakuteoksessa Dictionary of Celtic Mythology annettu etymologinen selitys Cailleach-jumalattaren nimelle palautuu gaelin kielessä merkitykseen ”the genteel old lady, hag”. Hieno vanha nainen ja noita-akka esiintyvät selityksessä rinnan, samanarvoisina.

Cailleachin viisaus ja hänen syystäkin uhkaava ja pelottava voimansa eivät sulje toisiaan pois, piirre, jonka moni talvisen taruston ja modernimmankin kirjallisuuden hahmo jakaa: H.C. Andersenin sadun Lumikuningatar ja Tove Janssonin romaanissa Trollvinter (Taikatalvi) esiintyvä Jäärouva ovat molemmat kyvykkäitä ja voimakkaita mutta vaarallisia, joskin Cailleachista poiketen kauniiksi kuvattuja. Talven jumaluudet ovat useimmiten tavalla tai toisella uhkaavia, muutosta ja vaikeita aikoja tai jopa kuolemaa symboloivia. Marraskuun mukanaan tuoman Cailleachin levottomuutta herättävää vanhuutta pohdittaessa on liiankin helppoa päätyä johtopäätökseen siitä, että jumalattaresta tekee hirvittävän hänen edustamansa lähenevä kuolema.

Elämänveden lähteellä

Luonto ei etsi nuoruuden lähdettä. Sen sijaan itsensä luonnosta vaivihkaa vieraannuttanut ihminen olisi halukas siitä juomaan, antamaan periksi luontaiselle heikkoudelleen, josta kulttuurihistorialla on tarjottavanaan lukuisia esimerkkejä: näihin lukeutuvat muiden muassa vanha kansansatu Elämänveden lähdettä etsimässä, irlantilaissyntyisen näytelmäkirjailija-prosaistin Oscar Wilden romaani Dorian Greyn muotokuva ja espanjalaisen tutkimusmatkailijan Juan Ponce de Leónin tarunhohtoiset, nuoruuden lähteelle suuntautuneet matkat, jotka uskomuksen mukaan johtivat lopulta Floridan löytymiseen. Kreikkalainen antiikin historioitsija Herodotos puolestaan ehdottaa selitykseksi makrobialaisten poikkeuksellisen pitkälle iälle ja terveydelle lähdettä, jonka orvokintuoksuinen vesi jättää ihon sileäksi kuin vasta öljyttynä (Herodotos 2013, III, 185).

Myyttisen maailmankuvan taakseen jättänyt länsimainen ihminen on suunnannut nuoruuden etsinnässään katseensa kohti lääketieteen harppauksia ja biohakkerointia. Sinänsä arvokkaiden ja tieteellisesti merkittävien tutkimuskysymysten varjoon saattaa kuitenkin jäädä eettisesti ja filosofisesti painavampia kysymyksiä siitä, mikä tekee eliniän pidentämisestä itseisarvoista. Pitkitetyn nuoruuden ja yli luonnollisten rajojensa venytetyn ihmisiän tavoittelu alkaa vaikuttaa kyseenalaistamattomalta johtotähdeltä, joka riittää omaksi perusteekseen ilman syvällisempiä argumentteja. Olisi hyvä pysähtyä kysymään, mitä ikuisen nuoruuden ja elämän tavoittelulla todella halutaan saavuttaa tai mitä sen avulla välttää.

En tiedä, olisiko yksihahmoista jumaluutta puoltavan perinnetulkinnan mukainen Cailleach Bheur siemaissut ikuisen nuoruuden maljasta, jos hänelle olisi sellaista tarjottu; en tiedä, osaako nuoruutta kaivata sellainen, joka koskaan ei ole sitä kokenut. Cailleach syntyy vanhuksena, joka kuitenkaan ei kärsi vanhuuden vaivoista: hän on voimakas ja pelottava, luja siinä määrin, että hänen nimensä on aikojen saatossa muuttunut miltei synonyymiksi luonnonvoimille ja vuodenaikojen vaihtelulle (Lockett 2023).

Herodotoksen kuvaama myyttinen lähde on kaunis esimerkki siitä, ettei yhdenlaista kestävyyttä käy korvaaminen toisella: vesi, joka vaikuttaa kylpijäänsä nuorentavasti ja virvoittavasti, on kyvytöntä kannattelemaan mitään pinnallaan. Herodotoksen (2013, III, 185) mukaan ei puu eikä mikään sitä kevyempikään aines kellu lähteessä vaan putoaa suoraan pohjaan. Vedellä on taianomaisia voimia muttei pintajännitystä tai nostetta, ominaisuuksia, jotka tekevät vedestä juuri sen aineen, joka se on. Samalla tavalla Cailleachin edustama väki on toisenlaista kuin nuoruuden intensiivinen elinvoima, luonteeltaan eroavaa muttei vähemmän arvokasta. Kummallekin on ihmisen elinkaaressa aikansa.

Huomioitava tietenkin on, että Cailleachilla on puolellaan syklisyyden ja uudelleensyntymän suoma lohtu. Marraskuun tullen maan päälle palaava talviauringon tytär voi luottaa siihen, että hänen aikansa päättyminen on väliaikaista. Tästä ajatuksesta lohtua voivat saada myös ne, joille martaan ja Cailleachin saapuminen merkitsee pimeyden toivottomuutta ja vuodenajoista vaikeinta. Me muut tervehdimme Cailleachia ilolla ja jälleen ihmettelemme, miten kauniit korkeaan ikään ehtineet kasvot voivatkaan olla, sekä vuoden että Cailleachin.

Viitattu kirjallisuus

• Herodotos 2013 (c. 450–420 eaa): The Histories. Kääntänyt George Rawlinson. Moscow, Idaho. Roman Roads Media.
• Lockett, Rachel 2023: “Cailleach: The Celtic Goddess of Winter.” History Cooperative, March 1, 2023, https://historycooperative.org/cailleach/. Viitattu 14.10.2023.
• MacKillop, James 2004: Dictionary of Celtic Mythology. Oxford. Oxford University Press.
• Spenser, Edmund 1596: The Faerie Queene. Etext version based on The Complete Works in Verse and Prose of Edmund Spenser [Grosart, London, 1882] by Risa S. Bear 1993–1996. London. Renascence Editions.

---

Katariina Kärkelä on J.R.R. Tolkienin fiktiosta väitellyt kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kirjoittaja. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen teksteihinsä.

---

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Saattaisit pitää myös