HALTIAKIELESTÄ LAULAVIIN AALTOIHIN
Sanojen magiaan ja nimien väkeen luottavat monet kansanperinteen tavat ja uskomukset aina loitsinnasta alkaen: kieli voi sekä siunata että kirota, sen avulla voidaan yhtäältä muistella menneisyyttä, toisaalta kuvitella mahdollista tulevaisuutta. Kielen suhde luontoon on monitasoinen, sekä kuvaava että jäljittelevä, ja usein kieli saattaa vertautua omanlaisensa elinkaaren läpi käyvään elolliseen olentoon. Mutta millaista kieltä luonnossa kulkeva kuvittelee kuulevansa?
Teksti: Katariina Kärkelä
“Voin nähdä ja kuulla (ja haistaa, ja tuntea) yhtä ja toista täältä, täältä, tältä a-lalla-lalla-rumba-kamanda-lind-or-burúmë. Anteeksi: tämä oli osa siitä nimestä jolla minä sitä kutsun; en tiedä mikä sen nimi on ulkopuolisissa kielissä: kyllä te tiedätte, tämä minkä päällä me olemme, jolla minä seison ja tähyilen kauniina aamuina ja ajattelen aurinkoa ja ruohoa metsän takana ja hevosia ja pilviä ja maailman kehkeytymistä.” (Taru sormusten herrasta, 408.)”
Yllä oleva sitaatti on peräisin J.R.R. Tolkienin tunnetusta fantasiaromaanista Taru sormusten herrasta, ja sen on kääntänyt Kersti Juva. Katkelman puhujana on Puupartana tunnettu hahmo, ikivanha metsän paimen, joka itsekin muistuttaa puuta: hänen syviä silmiä kuvataan pohjattomiksi kaivoiksi, hänen runkomainen ruumiinsa on jäykkä ja ihonsa kuin kaarnan peittämä. Tekstiotteessa Puuparta etsii oikeaa sanaa kukkulalle, jolla puhekumppaneineen paraikaa seisoo.
Puupaimenten eli enttien kielessä tehtävä on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo: enttien ymmärrys kielestä on syvä, vakava ja ennen kaikkea historiallinen. Heidän näkemyksensä mukaan ”[o]ikeat nimet kertovat sen olion tarinan, jolle ne kuuluvat” (ibid. 408), ne kasvavat kuvaamiensa olentojen mukana ja kantavat äänteissään ja merkityksessään koko niiden menneisyyden ja suhteen ympäröivään maailmaan.
Puuparran kukkulasta käyttämään, alati muovautuvaan nimeen vaikuttavat hänen omat muistonsa mäellä vietetyistä kauniista aamuista ja siitä, mitä hän on kukkulalla seisoessaan nähnyt ja mitä siellä ajatellut. Juuri siksi entinkielinen puhe on hidasta ja pitkää, ja kieltä käytetään harkiten ja vain tarpeeseen. Lyhyesti sanoen sanassa ja nimessä on väkeä.
Kuvitellut kielet ja sanan magia
Ajatus nimien magiasta on hyvin tuttu monista uskomusperinteistä, ja se liittyy laajempiin käsityksiin siitä, että kielessä ja sanassa on voimaa: ovathan loitsut malliesimerkki siitä, miten kielen uskotaan muuttavan asiantiloja aineellisessa todellisuudessa, vaikuttavan tapahtumien kulkuun ja tulevaisuuteen. Tolkienin mytologioista loputtomasti ammentava fantasiamaailma on paitsi seikkailujen tapahtumapaikka myös koti useille keinotekoisesti luoduille kielille: filologina akateemisen uransa tehnyt Tolkien on kehittämistään kielistä miltei yhtä tunnettu kuin luomistaan tarinoista.
Kuvitteellisista kielistä suomalaisille tutuin lienee haltiakieli quenya, jonka taustalla on vaikutteita paitsi latinasta ja kreikasta myös kotoisesta suomesta. Vaikka Puuparran puhuma enttien kieli edustaakin olennon ja nimen välisen suhteen tiiviyttä kaikkein pisimmälle viedyssä muodossaan, näkyy sama ilmiö myös muissa Tolkienin henkilöhahmoissa ja kielissä. Monen henkilöhahmon, kuten traagisen sankarin Túrin Turambarin, nimi nivoutuu henkilön kohtaloon ja hänestä laadittuihin ennustuksiin mutta myös muuntuu eri elämänvaiheiden myötä: taisteluissa menestyksekkäästi käyttämänsä kalmanraudan mukaan Túrin itse saa mustaa miekkaa merkitsevän lisänimen Mormegil.
Voidaankin sanoa, että Tolkienin taianomainen, myyttisten olentojen ja merkillisten luonnonvoimien kyllästämä maailma hyödyntää fantasian sallimia kielen maagisia ominaisuuksia sekä loitsujen ja manausten muodossa toteutuvana sanataikuutena että nimien taikana, jolla tarkoitetaan vaikkapa nimissä tapahtuvia muutoksia tai tiettyjen nimien pyhittämistä (ks. myös esim. Zimmer 2004, 50–52). Tolkienin jumalolennoista Elberethinäkin tunnetun Varda-jumalattaren, tähtien luojan, nimen lausuvat vain harvat, ja hänen nimeään myös huudetaan avuksi ja rohkaisuksi hädän hetkellä.
Saniaiset kahisevat
Käsitys sanan ja olennon välisen siteen maagisuudesta on aikaa sitten hukkunut maailmankuvan muutosten myötä, mutta yhteys itsessään on yhä tärkeä. Arkisella mutta samalla varsin kauniilla tavalla yhteys ilmenee onomatopoeettisissa sanoissa, joita erityisesti luontosanastoon kuuluu paljon. Kielitieteessä onomatopoeettinen merkitsee sitä, että sanan äännehahmo jäljittelee merkitsemäänsä asiaa: tuulen sanotaan suhisevan, järven jään kumisevan, huuhkajan huhuilevan, puron solisevan (ks. esim. Tieteen termipankki: ”Onomatopoeettinen”).
Kieli jäsentää maailmaa, auttaa ymmärtämään sen rakenteita ja punomaan merkityksiä, mutta onomatopoetiikassa pääsee vahvasti esiin myös tapa, jolla ihmisen kieli omaksuu luonnon äänimaiseman hahmon: kieli ei pyri ainoastaan kuvaamaan ja selittämään vaan myös tulemaan lähelle. Luonnossa on jotakin, jota kieli haluaa paitsi ilmaista myös jäljitellä.
Elävä, kasvava ja kuoleva kieli
Kielen ja luonnon suhde kasvattaa haaroja moniin suuntiin. Kansanperinteestä tutun loitsinnan ja yliluonnollisiin uskomuksiin perustuvan kielen väen käyttämisen lisäksi kieli saattaa itsekin vertautua luonnonolioihin ja niiden kokemiin tapahtumiin – eihän ole lainkaan tavatonta puhua vaikkapa kielen evoluutiosta tai pienten kielten sukupuutosta ja kuolemasta.
Tällaiset sananvalinnat rinnastavat kielen elolliseen olentoon, jonka elinkaari käy läpi erilaisia vaiheita. Luonnonolentojen tavoin myös kieli on altis ympäristönsä muutoksille, haavoittuvainen ja usein pakotettu sopeutumaan voidakseen selviytyä, eikä joustavuus silloinkaan ole säilymisen tae – monet suomenkin sukukielet ovat vaarassa hävitä. Sittenkin jo kuolleita kieliä yritetään myös elvyttää: esimerkiksi keminsaame luetaan sammuneeksi kieleksi, jonka historia tuli päätökseensä jo satoja vuosia sitten, mutta kerätyn aineiston pohjalta sitä on koetettu rakentaa uudelleen (Seipiharju 2023).
Ajatus kielen elvyttämisestä muuttaa monimutkaiseksi alkuun yksinkertaiselta näyttävän rinnastuksen, jossa kielen elinkaari vertautuu luonnon kasvuun, evoluutioon ja muovautumiseen. Alun lainaus ja Tolkienin luomat kuvitteelliset kielet edustavat toista ääripäätä, kielen keinotekoisuutta: haltioiden kieli sellaisena, kuin se fantasiakirjan lukijalle näyttäytyy, ei ole luonnostaan puhujien yhteisössä syntynyt vaan anglosaksin professorin tarkoituksella kehittämä. Yritykset palauttaa jo sammunut kieli takaisin arkeen lukijoiden, puhujien ja kuulijoiden luo on kulttuurin ja monimuotoisuuden vaalimista, kielen historian arvostamista, mutta luonnossa samanlaiset teot näyttäytyisivät irvokkaina.
Luonnossa elämän keinotekoinen jatkaminen ja menehtyneen olennon väkinäinen takaisin elämään palauttaminen ovat mytologian, kirjallisuuden ja tarustojen maailmassa yliluonnollisia tapahtumia, arkipuheen tasolla luonnottomia. Sekä yliluonnollinen että luonnoton palautuvat luontoon ja sittenkin edustavat jotakin, joka siitä peruuttamattomasti eroaa.
Luonnon itsensä kieli
Matkallaan halki luonnon tekee haltioiden, enttien ja reaalimaailman ihmisten kielten polku vielä pienen mutkan, jonka takana odottaa luonnon itsensä kieli – tai odottaisi, jos sellainen olisi. Taipumus samastaa säännönmukaiset luonnonilmiöt, elävien olentojen toiminta ja keskinäisen viestinnän tavat ihmiskielen kaltaiseen järjestelmään on syvälle juurtunut, mutta silkan naiiviuden sijaan siinä voi nähdä kipeän halun ymmärtää paremmin luontoa ja omaa paikkaansa sen osana.
Tässäkin tapauksessa kieli on kuviteltu: oletetulla puhujalla, kuten vaikkapa hämmästyttävällä tavalla toimivan yhdyskunnan mehiläisillä tai muurahaisilla, sitä ei ole, mutta yhteisöä ulkopuolelta tarkkaileva luonnon ihailija voi sen kuvitella ymmärtääkseen paremmin pesän saumatonta toimintaa. Suotta ei myöskään puhuta sään tai maanmerkkien lukemisesta, kuiskivasta tuulesta tai laulavista aalloista. Kieli on silloin olemassa vain tulkitsijalle ja kuulijalle, ei puhujalle. Ihmisaistit ja tulkitseva ymmärrys mielellään etsivät tuttuja merkkejä sieltäkin, mikä jää kaikkien merkkijärjestelmien tavoittamattomiin – luonnosta.
Viitattu kirjallisuus
- Seipiharju, Saara 2023: ”Keminsaamen kieli katosi satoja vuosia sitten, ja nyt sitä koetetaan palauttaa vanhoja materiaaleja ja mielikuvitusta käyttäen.” 26.7.2023. Yle. yle.fi/a/74-20041845. Viitattu 7.4.2024.
- Tieteen termipankki 7.4.2024: Kielitiede: onomatopoeettinen
- Tolkien, J.R.R. 2002 (1954–1955): Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings). Suomentanut Kersti Juva. Helsinki. WSOY.
- Zimmer, Mary E. 2004: “Creating and Re-creating Worlds with Words: The Religion and Magic of Language in The Lord of the Rings.” Teoksessa Tolkien and the Invention of Myth: a reader. Ed. Jane Chance. Lexington. The University Press of Kentucky. 49–60.
Katariina Kärkelä on J.R.R. Tolkienin fiktiosta väitellyt kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kirjoittaja. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen teksteihinsä.
Kolmassilma.net Toimitus
Luonnonpakanan verkkolehti on artikkeleita luonnonmystiikasta kiinnostuneille omien polkujen kulkijoille.
Tilaa artikkelit 🌿
Haluatko automaagisen ilmoituksen Kolmassilma.netin uusista jutuista? Ole hyvä.
