Julkaistu Jätä kommentti

Aarnivalkeat ja kokkojen polttaminen kulkevat rinnakkain pakanallisissa perinteissämme

Aarnivalkeat Juhannuskokko perinne Katariina Kärkelä Mitä tarkoittaa virvatuli suolla Myytit ja mytologiat Pakanallinen vuodenkierto

KESKIKESÄN TULET

Aarnivalkeat ja juhannuskokko liittyvät toisiinsa muillakin tavoilla, kuin vain palavan tulen symboliikan osalta. Keskikesän aikaan aarnivalkean näkevällä saattaa olla poikkeuksellinen mahdollisuus löytää haltian, kratin tai aarnin aarre. Juhannusyötä on myös vietetty yhtenä kolmesta vuotuisesta henkien yöstä, jolloin maailmoja erottava verho käy ohueksi ja yö taianomaiseksi.

Teksti: Katariina Kärkelä

Katariina KärkeläJuhannusyönä palavat monet valkeat, joista uskomusperinteen mukaan vain osan olemme itse sytyttäneet.

Symboliikkansa kerroksellisuudessa tuli monen muun luonnonelementin tavoin ylittää uskomusperinteiden, kulttuurien ja historiallisten ajanjaksojen rajat. Hyvänä esimerkkinä tulen pyhyydestä on moniin vuodenkierron merkkihetkiin liittyvä kokkoperinne, jonka historia on pitkä myös meillä Pohjoismaissa: keväiseen aikaan Suomessa ovat palaneet helavalkeat toukojuhlan merkiksi, lähestyvän kaamoksen ovat vuoden taitteessa lävistäneet sadonkorjuuajan kekritulet.

Vakaumuksesta tai uskomusjärjestelmästä riippumatta moni nykyäänkin hiljentyy kynttilänliekin äärelle muistelemaan edesmennyttä lähimmäistä ja tulee ehkä tietämättäänkin jatkaneeksi perinnettä, jossa tuli merkitsee linkkiä elävien ja kuolleiden välillä. Juhannuksen aikaan tulet palavat jälleen taitekohdan ja rajojen hälvenemisen merkiksi, kun Pohjolan kolkat valmistautuvat vastaanottamaan keskikesän häikäisevän valkeuden.

Tulet maailmojen välissä

Ristiriitaisuus ja kahtiajakoisuus määrittävät tulta sekä fyysisenä luonnonilmiönä että symbolina. Tuli on paitsi suojeleva myös tuhoava, sen avulla voi sekä luoda että hävittää. Tulen on katsottu puhdistavan sekä henkisesti että aineellisesti, ja usein se mielikuvissa liittyy käännekohtiin, siirtymään ja muutokseen: muinaisista juurista kumpuavan kertomusperinteen olennoista tarunhohtoisimpiin kuuluu feeniks, jonka on tuhouduttava tulessa voidakseen syntyä uudelleen; katolista perinnettä seuraavan kristityn sielu taas puhdistuu symbolisessa kiirastulessa ennen taivaaseen astumistaan.

Primitiivisen ja modernin ihmisen apuvälineenä tuli on sekä luonut, muovannut että tehnyt tekemättömäksi, ja kaikki kolme ovat läsnä myös tulen aikojen saatossa saamassa kuvakielisessä merkityskokonaisuudessa. Kiehtovaa on, miten ohuiksi rajat tulen konkreettisen ja symbolisen vaikutuksen välillä käyvät. Siinä, missä leirituli suojelee petoeläimiltä ja pitää kylmyyden loitolla, kokkovalkeat varjelevat poikkeuksellisten öiden myötä levottomiksi käyneiltä hengiltä ja niiden mahdollisesti aiheuttamalta vahingolta.

Siinä, missä ahjossa palava valkea auttaa metallia omaksumaan uuden muodon, tulella on paikkansa monissa siirtymäriiteissä, joissa yksilö hylkää senhetkisen asemansa voidakseen kurottautua kohti uutta. Toisenlaista taitekohtaa merkitsee muutaman yön päästä monilla rannoilla ja korkeilla mäillä palava juhannuskokko, jonka lieskojen myötä aurinko saavuttaa lakipisteensä ja hitaasti kääntää jälleen kasvonsa kohti etelää.

Juhannuskokko henkien yönä

Vuodenkierron merkkipäivien juhlistamiseen usein liittyy voimakkaasti ajatus maailmojen välissä olemisesta, eikä juhannus ole poikkeus. Kristillisen juhannuksen sukua oleva ja siihen paikoin sekoittuva kesäpäivänseisaus juhlamenoineen on hyvä esimerkki hetkestä, jona vuosi silmänräpäyksen ajaksi jää valon ja pimeän väliin olematta täydesti kumpaakaan. Tätä hetkeä modernit druidit viettävät yhtenä kolmesta vuotuisesta henkien yöstä, joiden aikaan maailmoja erottava verho käy ohueksi ja tekee olosuhteet otollisiksi taikojen harjoittamiselle – ajatus ei ole vieras pohjoisemmassakaan Euroopassa, sillä onhan juhannustaioilla pitkä perinteensä myös Pohjoismaissa.

Keskikesän kokkovalkea siirtymän kuvana häivyttää aineellisen ja aineettoman rajaa ja tekee sen paitsi symbolisin myös konkreettisin tavoin: tuli voi syttyä ja kasvaa vain hävittämällä aineen, joka alkujaan mahdollisti sen palon, polttamalla tuhkaksi kokkoa varten kerätyt puut. Tulen tahallinen tai tahaton osa on aina aiheuttaa muutos aistittavassa maailmassa, muuttaa toiseksi aine, joka sen nieluun joutuu – vain siten se itse voi kerran sytyttyään säilyä olemassa.

Juhannuskokko palaa yhden yön ajan, minkä jälkeen sen annetaan sammua. Aamupuolella kokoon kutistuva valkea vähenee yhdessä auringon kanssa, paljon sitä ennen ja sitä nopeammin, mutta sittenkin sen seuraamana. Taitekohta on saavutettu; auringon ote vuoden syrjästä on jo kirvonnut.

Aarnivalkeat keskikesällä

Monelle keskikesän viettäjälle juhannuskokon polttamisessa on kyse osallistumisesta, halusta olla jatkamassa vanhaa perinnettä ja juhlistamassa päivää, jota omaamme edeltävä pitkä sukupolvien ketju on pitänyt tärkeänä. Oman lukunsa muodostavat toisten sytyttäjien jälkeensä jättämät tulet, valkeat, jotka näkyvät etäällä pysyttelevälle katsojalle mutteivät antaudu etsijälle.

Uskomusperinteen mukaan aarnivalkeat eivät suinkaan pala yksin keskikesällä, mutta juhannusyön aikaan niitä tavoittelevaa saattaa poikkeuksellisesti onnistaa. Houkuttelevan tulen sytyttäjä on haltiana, krattina tai aarnina tunnettu olento, joka puhdistaa hautaamiaan aarteita sinertävän liekin avulla. Aarteen paikkaa merkitsevän valkean näkeminen jo sinänsä on onnekas sattuma, mutta aarteen saaminen haltuunsa edellyttää vielä enemmän, niinkin paljon, että etsijä nopeasti huomaa olevansa mahdottoman edessä.

Tavallisesti aarteen ja sen tavoittelijan välissä seisoo vaarallinen petoeläin, joissakin tapauksissa taas aarteen luo päästäkseen on ratsastettava yksiöisen varsan selässä. Ei ihme, että keskikesän valkeat houkuttelevat seuraamaan itseään ja havittelemaan aarretta huolimatta tehtävän ilmiselvästä mahdottomuudesta, saati sen vaaroista: tulia seuraava eksyy helposti, mutta juhannusyön lupaus aarteesta vahvistaa halua uskoa epätodennäköiseen.

Miksi aarnivalkeat palavat?

Kilvoittelu mystisestä aarteesta on kiehtova tarujen aihe jo itsessään, mutta vielä enemmän arvoituksia liittyy tulen ja aarteen kytkökseen ja kysymykseen siitä, missä tarkoituksessa aarnivalkeat todella palavat. Uskomusperinteen kirjaimellisessa tulkinnassa haltia polttaa pois haudattuina levänneisiin metallirahoihin kertynyttä hometta ja patinaa, mutta tulen puhdistamiseen liittyvä symboliikka avaa mahdollisuuksia myös toisenlaisille ajatusketjuille.

Kansansaduissa ja myyteissä tarinat aarteista ovat usein myös tarinoita väkivallasta, konflikteista ja kaunoista, ystävää vastaan nousemisesta, ahneudesta, jopa vihasta ja sodasta. Haltian vartioima aarre voi olla turmeltunut näkymättömällä tavalla: aarnivalkean aineeton tuli poistaa yhtä lailla aineetonta saastaa, jälkiä teoista, joilla aarre alkujaan on voitettu sen edelliseltä omistajalta.

Tässä mielessä juhannusöisiä aarteen kilvoittelijoita harhaan johtavat, oikukkaat tulet ovat oikeastaan armeliaita, eivät petollisia. Johdattaessaan etsijän sivuun polultaan ne ehkä eksyttävät hänet aarteen jäljiltä mutta samalla pelastavat hänet itseltään.

Lähdelukemisto

Kustaa Vilkuna 1950: Vuotuinen ajantieto. Otava. Helsinki.
Order of Bards, Ovates & Druids, druidry.org


Kirjoittaja Katariina Kärkelä (s.1992) on J.R.R. Tolkienin fiktiosta vuonna 2022 väitellyt kirjallisuudentutkija, jonka esikoisfantasiateos Hiraeth ilmestyi kesällä 2020. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen kirjoituksiinsa.


Vieraskynä
Vieraskynä

Julkaisemme Kolmassilma.netin artikkeleissa vierailevien kirjoittajien ja verkkovaikuttajien sisältöjä yhteistyönä.

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Haluatko automaagisen ilmoituksen uusista jutuista? Ole hyvä.

Kommentoi artikkelia