Tähtikuviot johdattavat katselijansa menneen, nykyisen ja tulevan solmukohtaan

INSPIROIDU TÄHTITAIVAAN TARKKAILUSTA

Tähtikuviot piirtyvät jälleen elokuun taivaalle, ja jokavuotinen kutsu avaruuden tarkkailuun helähtää ensimmäisten tähdistöjen joukossa näkyviin ilmestyvän Lyyran kielillä soitettuna. Loppukesän esiin kutsumat valot paljastavat tähtitaivaan tarkkailijalle oman kauneutensa rinnalla myös ajan monet kasvot. Samalla ne johdattavat hänet mytologian, varhaisen luonnontieteen ja luonnonfilosofian yhteisille juurille.

Teksti: Katariina Kärkelä

Tähtikuvioiden etsijä jatkaa pitkää perinnettä. Vieraan ja käsittämättömän eteen joutuessaan katse pyrkii kiinnittymään johonkin tuttuun, löytämään kaavan tai muodon, jolle jo entuudestaan osaa antaa nimen. Ei ihme, että tähtitaivasta kauan ennen modernia aikaa tarkkailleet ovat sijoittaneet sinne ympärillään havaitsemiaan asioita, joiden hahmon ovat tähdistöjen rihmoista löytäneet: Joutsen on levittänyt siipensä selvänä erottuvaksi ristiksi matkallaan pitkin Linnunrataa, Pohjantähti ohjaa katsojansa huomion taivaankannella käyskentelevään karhupariin ja Delfiinin hahmossa saattaa helposti nähdä ilmaan hypähtäneen pienen valaan.

Tähdistä ja tähdistöistä, niiden alkuperästä ja luonnosta punotut myytit ovat yksi osoitus tavasta, jolla yötaivaan havainnoitsija tulee osaksi edeltäjiensä pitkää historiaa. Muuttuneesta maailmankuvasta, tieteen askelista – sekä oikeaan suuntaan että harhaan otetuista – ja tutkimuksen myötä hitaasti karttuvasta ymmärryksestä huolimatta tuore tähtiharrastaja aloittaa samasta kuin hänen edeltäjänsä tuhansia vuosia aikaisemmin: etsimällä äkkiseltään säännöttömältä näyttävästä valomerestä jotakin, jonka tunnistaa.

Tähtikuvioiden piirtämät myytit nykypäivän yötaivaalla

Avaruuden ilmiöiden ja havaintokohteiden selittämiseen osallistuvia myyttejä tulee helposti pitäneeksi uuden ajan myötä sortuneena siltana muinaisen taruston ja tieteenteon varhaisten vaiheiden välillä. Ajatus on kaunis muttei välttämättä yksiselitteinen, sillä esimerkiksi antiikin esisokraattisessa luonnonfilosofiassa ei ole ollut tarpeen yhdistää toisiinsa sellaisia, jotka muutenkin jakavat yhteisen taipaleen: maailman synnyn selittäminen, alkuaineen luonteen ymmärtäminen, pohdinnat äärettömyydestä ja äärellisyydestä sekä luonnonilmiöiden juurista ovat olleet sekä varhaisen luonnontieteen, uskomusperinteen, metafysiikan että kosmologian kysymyksiä. Myytit ovat olleet avaruuden hahmottamisen luonteva osa, yksi haara maailmaa selittävien perinteiden joukossa.

Yhtenä tähtitaivaan kysymyksiä pohtineiden keskeisenä toiveena on ollut ymmärtää ihmisen suhdetta maailman kattona levittyvään taivaaseen, jota kohti ajatus kurottuu milloinkaan perille pääsemättä. Mytologiset perinteet, etenkin maailman rakennetta selittävät uskomukset, osoittavat, että jano yhteyden löytämiseksi on ollut voimakas: esimerkiksi muinaissuomalainen maailmankuva on piirtänyt maailmanpylvään tukipilariksi taivaankannella säteilevän Pohjannaulan ja kamaran välille. Toista esimerkkiä yhteyden etsimisestä edustavat erilaiset tulkinnat ihmisestä maailman pienoiskuvana, mikrokosmoksena, joka toistaa äärettömän todellisuuden rakennetta ja on siksi tähtitaivaan muutosten vaikutukselle altis.

Tähdistöjä koskevat myytit ovat olleet osa paitsi maailmankuvaa ja tieteentekoa myös taiteellista ja kirjallista perinnettä. Moderni tähtiharrastaja osallistuu – tietoisesti tai tiedostamattaan – monihaaraiseen historialliseen perinteeseen, jonka alkujuurilla tieteellinen ja myyttinen maailmankuva eivät ole sulkeneet toisiaan pois. Tähtitaivaan myyteistä länsimaissa tunnetuimmat pohjautuvat antiikin kertomusperinteeseen, ja modernille lukijalle tutuimpiin versioihin kuuluvat muun muassa Ovidiuksen Muodonmuutoksia-runoelmassa kootut tarinat. Antiikin mytologia tekee selonteon myös näihin aikoihin kirkkaana loistavasta Lyyrasta, jonka sen valmistaja Hermes kyllästi taikuudella niin, että soitin lumosi jokaisen, joka sen säveliä kuuli. Elokuun hämärän myötä Lyyran kielet helähtävät jälleen merkkinä siitä, että yöttömien öiden väistyttyä on aika suunnata katse kaamokseen valmistautuvalle taivaalle.

Elokuun yöt ja hopeaa itkevä Laurentius

Tähtien ystävän syksy käynnistyy elokuun puolenvälin tienoilla Perseidien meteoriparven vierailun myötä. Tuohon aikaan, niin kutsuttuina Laurin öinä, tähdenlennot juovittavat taivasta niin tiheään, että tottumattomallakin tarkkailijalla on oiva tilaisuus nähdä useita meteoreja tunnissa. Kristillisessä uskomusperinteessä Perseidit yhdistetään marttyyrikuoleman kohdanneeseen pyhään Laurentiukseen, jonka kyyneliksi tähdenlentoja yhä toisinaan kutsutaan. Vuoden 2022 meteoriparvea aavistuksen himmensi samaan aikaan osunut täysikuu, mutta kirkkaimpia tähdenlentoja kuutamo ei estänyt näkymästä: meillä Suomessa havaittavista meteoriparvista Perseidit, Swift-Tuttle-komeetan jälkeensä jättämä muisto, ovat näyttävyydessään haastajaa vailla.

Meteoriparvien katsoja joutuu merkilliseen ajanhetkien risteykseen, jossa moderni tietämys, mytologinen historia, varhainen ja sittemmin korjattu astronomian perinne sekä henkilökohtainen kokemus nivoutuvat tiiviiksi solmukohdaksi nykyisen, menneen ja tulevan välille. Katsojalleen tähdenlento ei ole silmänräpäystä enempää, eikä se sittenkään häviä mitassaan taruperinteen ja tieteenteon historian pitkille yhteisille poluille. Vain muutaman sekunnin ajan taivaalla näkyvä hopeinen viiru tuo hetkeksi yhteen maailman ymmärtämisen ja selittämisen tapoja, uskomusperinteitä, jotka jaetusta historiastaan huolimatta ovat kauan sitten toisensa hyvästelleet. Tähtitaivaalla, esimerkiksi juuri meteorisuihkujen muodossa, silmänräpäys ja ikuisuus elävät rinnan tavalla, jonka kaltaista muualta luonnosta on vaikea löytää.

Tähtitaivas ajan kasvojen kuvastimena

Tähtitaivas piirtää tarkkailijalleen poikkeuksellisen kauniin, joskin käsittämättömän kuvan ajan kasvoista. Se juottaa yhteen ensi näkemältä yhteensovittamattomilta vaikuttavia piirteitä näyttämällä yhtä aikaa säännönmukaisuutta, toistuvuutta, äkkinäisyyttä ja äärettömyyttä ja sitoutumalla niihin kaikkiin yhtä todesti. Perseidit ovat säännönmukaisuudessaan orjalliset ja katsojaa palvelevat: ne osuvat joka vuosi samoille öille ja ilahduttavat niitä, joille odotuksenmukaisuus on hyve. Läpi astronomian ja fysiikan historian tehty pitkäjänteinen työ vastaa sekin tähän tarpeeseen tarjoamalla välineet, jotka sallivat havainnoijan ennakoida näkemäänsä: tällä havainnointipaikalla tähän aikaan, tämän kalenterivuoden tänä nimenomaisena iltana voin odottaa näkeväni Lyyran tähdistöön kuuluvan Vegan lähellä taivaanlakea.

Tähtitaivas tarjoaa katsojalleen tunnun vakaudesta, pysyvyydestä ja ennalta-arvattavuudesta mutta samalla sen kyseenalaistaa. Katsoja voi odottaa Perseidejä saapuviksi elokuun kahdentenatoista, mutta yksittäinen tähdenlento on hänelle yllätys silloinkin, kun se kuuluu vuotuiseen parveen. Välähdys itsessään on aina äkillinen, se saa näkijänsä havahtumaan, terästää hänen aistejaan ja ehkä saa hänet vetäisemään terävästi henkeä. Yötaivaalla toisteisuuskin sulkee sisälleen yllätyksellisyyden ja niin tehdessään muistuttaa tarkkailijaansa siitä, etteivät odotuksenmukaisuus ja tieto tulevasta sulje pois kykyä ihastua ja ihmetellä.

Tähtien katselija näkee välähdyksen kadonneesta menneisyydestä

Siinä, missä taivaan ilmiöiden säännönmukaisuus ja ennustettavuus saavat katsojansa suuntaamaan ajatuksensa kohti tulevaa, havainnot itsessään sitovat hänet kiinni menneisyyteen, historiaan, joka ulottuu paljon hänen omaansa kauemmas. Maan päällä fossiilit kantavat jälkiä siitä, mikä on mennyt, ja yötaivaalla valoilmiöt tekevät saman: katsojan havainnon piiriin saapuessaan tähdestä lähtevä valo on tehnyt pitkän matkan paitsi fyysisessä etäisyydessä myös ajassa, ja Maassa asti näkymisensä hetkellä se itse on jo käynyt vanhaksi.

Mitä tulee katsojan ja katsottavan väliseen ajalliseen etäisyyteen, tähtien tarkkailu mutkistaa käsitystä havaintotiedosta, siitä, miten ympäröivä todellisuus tulee aistittavaksi. Tähtihavainnot tekevät mahdolliseksi poissa olevan näkemisen, vaikka ajatus saattaakin asettua arkiymmärrystä ja logiikkaa vastaan. Kyse on siitä, että vaikka yksittäisen tähden elinkaari on voinut tulla päätökseen jo kauan sitten, sen säteilemä valo on edelleen matkalla Maahan ja kirkkaasti nähtävissä. Toisin sanoen tähteä katsoessaan voi nähdä jotakin sellaista, jota todellisuudessa ei enää ole olemassa.

Katseli tähtitaivasta sitten missä tarkoituksessa hyvänsä, havaintoja tehdäkseen, valokuvausharrastuksessa kehittyäkseen, osana ammatillista tieteenharjoitusta tai vain näkemästään iloitakseen, ainakin yhteen tähdistöjen joukon monista myyteistä on hetken verran kiusaus uskoa. Lyyran kutsu kuuluu pimenevissä illoissa niin houkuttelevana, että sen voi helposti uskoa liikuttaneen jopa Manalan valtiaita Orfeuksen taitavien kätten soittamana.

Taustalukemisto

• Moran, Alex 2019: “Naïve Realism, Seeing Stars, and Perceiving the Past.” In Pacific Philosophical Quarterly. Vol 100, iss.1. University of Southern California and John Wiley & Sons Ltd. 202–232.
• Ovidius 2018 (8 jaa): Muodonmuutoksia (Metamorphoses). Suomentanut Alpo Rönty. Helsinki. WSOY.
• Simpson, Phil 2012: Guidebook to the Constellations. Telescopic Sights, Tales, and Myths. In series Patrick Moore’s Practical Astronomy Series. New York, Dordrecht, Heidelberg and London. Springer.
• Vilkuna, Kustaa 1950: Vuotuinen ajantieto. Otava. Helsinki.

---

Katariina Kärkelä on J.R.R. Tolkienin fiktiosta väitellyt kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kirjoittaja. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen teksteihinsä.

---

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Saattaisit pitää myös