Valo ennen kaikkea. Luonnonvalo on myyttien, symboliikan ja tieteenkin tiennäyttäjä

OPPAANA VALON JA PIMEYDEN SYMBOLIIKKA

Valo on sekä katseen kohde että katsomisen ehto: ilman valoa näköaisti on hyödytön, pimeässä katse tavoittelee valonlähdettä kaiken muun hävittyä. Luonnonvalon tärkeydestä kertovat tarustojen eri valonlähteille nimeämät jumaluudet, moderni fysiikka puolestaan on valolle ja säteilylle kiitoksen velkaa monista suurista oivalluksistaan. Usein valo on tiedonkeruun ehto, mutta moni vastaus universumin suuriin, ratkaisemattomiin kysymyksiin löytyy sen vastakohdasta – pimeästä.

Teksti: Katariina Kärkelä

Valon airuet. Aurora, Aither, Selene. Kuutar, Päivätär, Atanua. Nefertem, Lampetia, Citlalatonac. Kukin mytologinen perinne on nimennyt valolle omat jumaluutensa, esimerkiksi kuulle, päivänkoitolle, auringolle tai tähdille omistetut. Jumaluuksien ja luonnonhenkien suuri joukko kertoo kiinnostuksesta valon eri ilmenemismuotoja kohtaan: kaikki valo ei ole samanlaista, se hajoaa moninaisuuden spektriksi sekä optiikassa että symboliikassa.

Kaamosajan verkkaista aamunkoita vartova nykyihminen ei ehkä horisontin yli hiipivät säteet nähdessään ensimmäisenä palaa ajatuksissaan Kreikan Auroraan, mutta tammikuun tienoilla huomio yhtä kaikki kiinnittyy aiempaa herkemmin valon lisääntymisestä kertoviin merkkeihin. Valon airuet ovat monet, ja luonnonhenkien lisäksi niihin lukeutuvat myös arkiset havainnot kaamoksen rakoilusta, siitä, että auringon pyristely irti horisontista käy päivä päivältä pontevammaksi.

Pian taittuvaa talvenselkää, vanhan suomalaisen uskomuksen tammikuun yhdeksänteentoista ajoittamaa, ovat päättyneen vuoden puolella edeltäneet talvipäivänseisaus ja kristillisen mytologian marttyyrikertomukseen pohjautuva Lucian päivä.

Ei ole ihme, että monet perinteiset merkkipäivät jollakin tavalla perustuvat valon vuotuiseen elinkaareen: maan, veden, tulen, ilman ja metallin rinnalla valo lukeutuu asioihin, joiden ymmärtäminen ja selittäminen ovat olleet kiinnostuksen ja kunnianhimon kohteina niin suullisesta perimätiedosta alkunsa saaneissa tarustoissa, filosofisissa ajatteluperinteissä kuin luonnontieteissäkin. Jokin tekee valosta primaarisen ja perustavan, aineettoman kivijalan, johon sekä luonto että ajattelun ja tarustojen historia nojaavat.

Kirkkauden kahdet kasvot: valo pimeyden kumppanina

Valon ensisijaisuudesta ja edelläkävijän osasta kertoo paljon se, että monissa uskomusperinteissä itse valo, sen jumaluudet ja luonnonhenget liitetään hyväksi ja toivottavaksi miellettyyn. Mielleyhtymä hyvään on ymmärrettävä erityisesti suhteutettuna siihen, miten riippuvainen ihminen on valosta: näkö on ihmisen aisteista tärkeimpiä ja yksi suurimmista arjessa toimimisen ja ympäristön havainnoinnin mahdollistajista. Kuitenkaan valon liittäminen yksinomaan hyvään ja sen poissaolon pahaan ei ole aivan ongelmatonta sen paremmin mytologiassa, symboliikassa kuin luonnossakaan.

Valon ja pimeän suhde, kuten vastakohtaisiksi miellettyjen asioiden suhde usein muutenkin, perustuu polarisaation lisäksi myös läheisyyteen, jopa keskinäiseen riippuvaisuuteen. Omanlaisestaan kiinteästä yhteydestä hyvänä esimerkkinä on kreikkalaisen taruston yön personifikaatio Nyks, joka Hesiodoksen tulkinnan mukaan saa alkunsa Khaoksesta ja synnyttää kirkkauteen ja päivään assosioituvat Aitherin ja Hemeran: loistava vesa syntyy pimeän sukupolvesta (Christopoulos 2010, 208).

Länsimaisessa kulttuurissa kasvaneelle mytologian tutuimpiin esimerkkeihin valon lankeamisesta pimeyteen kuuluu tarina Luciferista. Kristillisen perinteen ensimmäisen arkkienkelin, ylpeyteensä ja vallanjanoonsa langenneen Luciferin, latinankielinen nimi merkitsee valonkantajaa. Monen muun elementin, kielellisen tai mytologisen, tavoin on kristinusko sulauttanut sanan osakseen varhaisemmasta kulttuurista: kreikkalaisilta juuriltaan nimi viittaa kointähti Venukseen.

Länsimaisessa ajattelussa Lucifer kuitenkin yhdistyy helposti paholaiseen, mikä on erinomainen esimerkki tavasta, jolla tarun ja kielen evoluutio ja siirtymät ajasta, kulttuurista ja paikasta toiseen voivat lopulta kääntää asian omaksi vastakohdakseen. Nykymerkityksessään kirkkaimman valon tuoja vie ajatukset pimeyden syvimpään ytimeen, sekä moraaliseen että aineelliseen. Huomionarvoista on, että valon ja pimeän kääntyminen toisikseen ei rajoitu – ainakaan kuvakielisellä tasolla – yksin mytologian ja symboliikan maailmaan: erään astrofysiikan teorian mukaan kaikkeuden ensimmäiset tähdet ovat universumin pimeän aineen synnyttämät (ks. esim. Nummila 2022).

Valon symboliikka varhaisessa kosmologiassa

Valo on mytologioiden lisäksi avainasemassa monissa maailman ja aineen alkuperää selittävissä luonnontieteellisissä teorioissa. Kosmologiassa, kaikkeuden alkuperää ja rakennetta tutkivassa tieteessä, valo ja säteily ovat perustavia tutkimuksen kohteita. Jälleen huomataan, että valon rinnalla myös pimeys on otettava lukuun: kosmologian tärkeimpiin ratkaisemattomiin kysymyksiin kuuluu niin kutsutun pimeän aineen luonne. Maailmankaikkeuden massasta suuri osa koostuu juuri pimeästä aineesta, siitä, mitä nykytieteen käytössä olevin välinein ei kyetä havaitsemaan. Vastaukset moniin universumia koskeviin kysymyksiin piilevät aineessa, jonka ominaisuudet ovat kätkössä.

Yksi valoa ja pimeyttä koskevan ajattelu- ja tutkimusperinteen historian kiehtovimmista piirteistä on tapa, jolla eri alueet myyteistä metafysiikkaan, teologiaan ja lopulta moderniin fysiikkaan ja optiikkaan siihen osallistuvat. Mitä lähemmäs modernia aikaa on päästy, sitä syvemmät railot ovat revenneet eri ajatteluperinteiden, tieteenalojen ja teoreettisten haarojen välille, ja monet alkujaan kitkatta rinnan eläneet selitysmallit ovat yhteensopimattomiksi osoittautuneet. Kuitenkin kosmologian ja valon tutkimuksen pidempi historia sisältää useita esimerkkejä filosofian ja orastavan luonnontieteen kauniista, harmonisista liitoista. Näistä hienoimpiin lukeutuu 1200-lukulaisen teologin, tieteilijän ja filosofin Robert Grossetesten tutkielma De Luce.

Valo on kaunis myös särkyessään

Grosseteste esittää metafysiikkaa, filosofiaa ja luonnontiedettä yhteen punovassa kirjoituksessaan, että valo on ensimmäinen muoto, joka edeltää kaikkea olemassaoloa. Hänen teoriassaan valo, lux, säteilee kehämäisesti alkupisteestään niin kauas kuin mahdollista ja äärensä saavutettuaan luo taivaankannen. Tässä vaiheessa prosessi kääntyy takaperoiseksi: koska valo ei enää voi levittyä kauemmas, se kääntyy tulosuuntaansa ja saa nimen lumen. Lumen kokoaa yhteen allaan olevan massan ja tiivistää sen niin, että lopulta syntyy toinen sfääri.

Sama kehä toistuu uudelleen ja uudelleen, ja jokainen syntynyt kehä on edellistä epätäydellisempi. Aistittava, elementtien ja materian maailma on näistä yhdeksäs ja viimeinen. (Grosseteste 1942, 13–14.) Ensimmäinen valo, lux, on puhdas ja täydellinen, mutta jokaisen syntyneen kehän myötä jokin valossa särkyy. Grossetesten ajattelua seuraten aine on eräänlaista valon ylijäämää: havaittava todellisuus, jonka valo tekee näkyväksi, on itsekin alkujaan lähtöisin samasta primaarisubstanssista, särkyneestä ja epätäydelliseksi muuttuneesta.

Grossetesten tulkinta johtaa huomion vielä yhteen valon ominaisuuteen: valo on kaunis myös särkyessään, näennäisesti epätäydellisenä, mistä sateenkaaren tapaiset luonnonilmiöt ovat yksi osoitus. Näin tammikuun pakkasilla enenevälle valolle tekevät oikeutta keskitalven hanget, jotka värittömistä kiteistä muodostuvina heijastavat hajoamattoman, valkoisen valon kokonaisuudessaan. Kahden valkean liitosta syntyy Pohjan talven ainutlaatuinen kirkkaus.

Lukemisto

• Christopoulos, Menelaos 2010: ”Dark Winged Nyx and the Bright Winged Eros In Aristophanes’ “Orphic” Cosmogony.” Teoksessa Light and Darkness in Ancient Greek Myth and Religion. Ed. Menelaos Christopoulos, Efimia D. Karakantza, Olga Levaniouk. Lexington Books, Rowman & Littlefield Publishers, Inc. Lanham, Boulder, New York, Toronto, Plymouth. 207–220.
• Grosseteste, Robert 1942 (1220–1235): On Light. (De Luce.) Kääntänyt Clare C. Riedl. Milwaukee. Marquette University Press.
• Nummila, Sakari 4.6.2022: ”Pimeä aine saattoi sytyttää ensimmäiset tähdet.” Verkkosivu Tähdet ja avaruus. Viitattu 4.1.2023.  

---

Katariina Kärkelä on J.R.R. Tolkienin fiktiosta väitellyt kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kirjoittaja. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen teksteihinsä.

---

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Saattaisit pitää myös