Julkaistu Jätä kommentti

Metsänpeitto – kokemuksia toisesta todellisuudesta

Metsänpeitto kokemuksia Miten päästä pois metsänpeitosta Mikä on metsänpeitto Metsänpeittoon joutuminen Mitä tarkoittaa jos joutuu metsänpeittoon

METSÄNPEITTO KOKEMUKSIA

Metsänpeitto on tila, jossa tuttukin metsä voi muuttua yhtäkkiä täysin tunnistamattomaksi. Etsijätkään eivät metsänpeitossa olevaa löydä, vaikka hän olisi aivan vieressä. Vaikka kertomukset metsänpeitosta kuuluvat vanhaan uskomustarinaperinteeseen, omakohtaisista kokemuksista kerrotaan vielä nykyäänkin. Lue millaisia tepposia metsänpeitossa voi kokea ja miten päästä pois metsänpeitosta.

Teksti: Katariina Krabbe

Katariina KrabbeMetsänpeitto on ilmiö, josta kertovien kertomusten katsotaan kuuluvan uskomustarinoiden joukkoon, sillä niihin liittyy uskomus jostakin yliluonnollisesta. Metsänpeiton tila on koettu tavallisuudesta poikkeavaksi, ikään kuin kokija olisi yllättäen astunut rinnakkaistodellisuuteen tai tuonpuoleiseen – vainajien, maanalaisten tai haltijoiden maailmaan. Metsänpeittoa on lisäksi pidetty jonkin uskomusolennon, suomalaisessa perinteessä useimmiten metsänhaltijan aiheuttamana.

Kuten uskomustarinoiden luonteeseen yleensäkin kuuluu, kertomukset metsänpeitosta on kerrottu tosina – useimmiten metsänpeittoon joutunut henkilö nimetään tarinoissa täsmällisesti, ja metsänpeitosta on kerrottu runsaasti myös omakohtaisia kokemuksia.

Entisaikaan metsänpeittoa pidettiinkin ilman muuta todellisena ilmiönä – metsänpeitto oli pätevä selitys metsään eksymiselle, tai jos metsässä laiduntamassa ollutta lehmää ei löytynyt etsinnöistä huolimatta. Ihmisten lisäksi myös kotieläimet saattoivat siis joutua metsänpeittoon.

Metsänpeitossa metsä muuttuu toiseksi

Mikä tahansa eksyminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin metsänpeitto, vaan metsänpeiton tilassa metsä muuttuu kokijalleen oudoksi. Monet metsänpeiton kokeneet ovat kertoneet, että metsä on silloin täysin hiljainen, eikä esimerkiksi lintujen laulua kuulu.

Yhteistä kokemuksille on, että vaikka metsä olisi hyvin pieni, hyvin tuttu tai molempia, mikään ei yhtäkkiä näytä tutulta eikä normaaleja polkuja tai maamerkkejä löydy, ja kokijan suuntavaisto pettää täysin. Usein kokemukseen kuuluu voimakas tunne tilanteen poikkeuksellisuudesta – jotain outoa on tekeillä, ja joskus metsä on koettu suorastaan vihamieliseksi.

Joskus metsänpeittoon joutunut on kokenut kuin halvaantuneensa, eikä pääse liikkumaan sijoiltaan mihinkään, mutta tyypillistä on myös, että metsänpeittoon joutunut harhailee pitkiä aikoja löytämättä mitään tuttua tai esimerkiksi tietä, vaikka lopulta metsänpeitosta vapautuessaan ja tilanteen normalisoituessa hän olisikin huomannut olevansa aivan tien vieressä.

Metsänpeittoon joutunut on näkymätön

Tyypillisesti metsänpeittoon joutunutta eläintä tai ihmistä ei huomata, vaikka etsijät olisivat aivan vieressä tai vaikka istuisivat päällä – metsänpeittoon joutuneen lehmän on kerrottu näyttäneen usein isolta kiveltä, ihmisen kiveltä tai kannolta. Vanhoissa tarinoissa metsänpeittoon joutunut on saattanut kyllä nähdä etsijät, muttei ole pystynyt saamaan näihin mitään kontaktia.

Joskus on kestänyt jopa viikkoja, ennen kuin metsänpeittoon joutunut on vapautunut lumouksesta. Tällöin haltijat ovat sillä välin saattaneet ruokkia ja pitää huolta metsänpeittoon joutuneesta lapsesta.

Syitä joutua metsänpeittoon

Metsänpeittoon on saattanut joutua, jos on jollain tavalla loukannut metsänhaltijaa tai jos on vaikka vahingossakin joutunut metsänhaltijan jäljille. Toisaalta metsänpeittoon on voinut joutua rikkomalla ihmisyhteisön normeja, kuten marjastamalla sunnuntaisin.

Karja on saattanut joutua metsänpeittoon myös vahingoittavan taikuuden vuoksi.
Metsänpeittoon joutuivat toisaalta tavallisimmin heikosti yhteisöön kiinnittyneet ihmiset – metsänpeittoon joutuneet olivat yleisimmin naisia, lapsia ja etenkin vieraille työskenteleviä lapsipaimenia. Myös kirousten kohteeksi joutunut saattoi joutua metsänpeittoon.

Miten päästä pois metsänpeitosta?

Metsänpeitossa ollaan nurinkurisessa todellisuudessa, ja siksi parhaita keinoja päästä pois metsänpeitosta on kääntää vaatteet nurinpäin ja vaihtaa vasen sukka ja kenkä oikeaan jalkaan ja oikea vasempaan. Normaaliin todellisuuteen saattaa metsänpeitossa ollessa nähdä kurkkaamalla nurinpäin jalkojen välistä, ja takaisin ”ihmisten ilmoille” saattaa päästä kävelemällä takaperin.

Eläimen vapauttamiseen metsänpeitosta tarvittiin usein tietäjän tai näkijän työpanosta. Tietäjä on voinut sitoa metsän sitomalla kahden tai useamman nuoren puun latvoistaan yhteen ja niihin laitettiin riippumaan kivi niin, että se taivutti latvoja alas. Metsä tuli kuitenkin vapauttaa viimeistään kolmen päivän päästä, sillä jos kadonnut ei siinä ajassa löytynyt, oli metsänpeiton syy jossain muualla, eikä metsää tullut piinata enempää.

Kadonnut eläin saattoi löytyä myös kääntämällä sen jäljet ylösalaisin ja kotiin päin. Tietäjä saattoi myös saada selville eläimen olinpaikan unessa tai transsissa, ja johdattaa tämän samalla takaisin. Myöhemmän perinteen näkijät taas ovat voineet saada eläimen olinpaikan selville katsomalla esimerkiksi viinapullosta, pelikorteista, peilistä tai tähystämällä sormuksen tai länkien läpi.

Oma kokemukseni

Nykyäänkin, vaikkei edes sana metsänpeitto olisi tuttu, ihmiset kertovat samantyyppisistä kokemuksista – vaikkapa Suomi 24:stä löytyy aiheeseen liittyviä keskusteluja.

Itsekin eksyin metsään tänä kesänä. Kyse ei ollut ehkä kaikkein perinteisimmästä metsänpeitosta, mutta eksyminen tuntui sen verran merkitykselliseltä ja poikkeukselliselta, mystiseltäkin, että kerron sen tässä.

Tarkoitukseni oli vetää erään retriitin yhteydessä ”Tunnesukellus myyttiseen metsään” -työpaja, ja olin jo ennen retriitin alkua käynyt lähimetsässä tutustumassa paikkoihin ja suunnittelemassa työpajaa. Suunnittelin hyvin helppokulkuisen ja selkeän reitin työpajaa varten ja palasin metsään vielä useampana päivänä ennen omaa työpajaani.

Viimeisellä kerralla reitin lähistöltä löytyi houkutteleva paikka, ja ajattelin, että voisimme poiketa sielläkin. Kuljin suunnitellulta reitiltä pariin kertaan uuteen paikkaan ja takaisin ollakseni varma, että osaan opastaa osallistujat sinne, mutta koska maasto oli osin ryteikköinen, palasin vielä uudestaan ja yritin löytää hieman helppokulkuisemman reitin takaisin lähtöpaikkaan.

Kävi kuitenkin niin, etten löytänytkään enää takaisin. En löytänyt koko aiemmin suunnitellulle reitille, vaikka lähdin varmasti sitä kohti, ja olin kulkenut sitä edestakaisin moneen kertaan ja katsonut maamerkkejä hyvin tarkkaan. Ihan lähellä oli myös metsätie, toisella puolella oli talo, ja toisella puolella laavu ja pellonreuna.

En kuitenkaan löytänyt myöskään metsätielle, en nähnyt taloa enkä löytänyt laavullekaan. Sen sijaan puiden takaa avautui aina aivan uusi kaunis pieni aukio, menin mihin suuntaan tahansa. Metsä tuntui lumotulta. Lopulta minulla ei ollut enää minkäänlaista käsitystä, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Missään ei näkynyt myöskään mitään polkua.

Tajusin olevani eksyksissä. Mitään paniikkia ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin. Tunsin oloni hyvin rauhalliseksi. Pysähdyin hetkeksi, ja sitten näin kauempana maassa hohtavan jotain valkoista. Menin sen luokse. Maassa oli hirven yläleuan luut hammaskalustoineen.

Nostin sitten katseeni ylös, ja näin suoraan edessäni valtavan, vanhan kilpikaarnaisen männyn. Menin sen luokse – oli selvää, että niin oli tehtävä. Männyn juurelta alkoi polku. Ajattelin, että polku vie jonnekin, joten lähdin seuraamaan sitä. Lopulta pääsin metsän reunaan ja näin edessäni talon. Se ei ollut sama talo, jonka läheltä metsään menin, mutta talo kumminkin, ja talon takana oli tie. Tielle päästyäni huomasin olevani ehkä puolen kilometrin päässä tutusta retriittipaikasta.

Metsän viesti oli minulle selvä: älä turhaan suunnittele työpajaa niin tarkkaan, vaan anna metsän johdattaa. Vaikka perinteisesti metsänpeittoa on pidetty vaarallisena tilana, metsä on aina ollut suomalaisille myös turvapaikka. Metsänpeitossahan on turvassa, koska kukaan ei voi silloin löytää.

Lähteet:


Katariina Krabbe on toimittaja, folkloristi (FM), itkuvirsiohjaaja ja luonnonuskova. Ensimmäiset kokeilunsa noituuden parissa hän teki vuonna 1998 tehdessään pro gradu -tutkielmaa uuspakanallisesta noituudesta. Kymmenen vuotta sitten hän astui samanistiselle polulle, joka on nykyään erottamaton osa hänen eklektistä noituuttaan. Katariina toimii myös Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry:n puheenjohtajana sekä opettajana Suomen Noitaopistossa. Katariinan kuva: Inka Hell


Kolmassilma.net Toimitus

Luonnonpakanan verkkolehti on artikkeleita luonnonmystiikasta kiinnostuneille omien polkujen kulkijoille.

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Haluatko automaagisen ilmoituksen uusista jutuista? Ole hyvä.

Saattaisit pitää myös

Kommentoi artikkelia