Julkaistu 2 kommenttia

Luonnonhaltijat suomalaisessa perinteessä

Luonnonhaltijat suomalaisessa perinteessä Katariina Krabbe Suomalaiset taruolennot Metsänhaltijat Metsän emäntä Metsän jumala Tapio Suomalainen mytologia ja kansanperinne Pakanalliset perinteet Suomalainen kansanusko ja muinaisusko Luonnon mystiikka Luonnonhenget ja haltijat

ASTU MYYTTISEEN METSÄÄN

Esivanhempamme uskoivat, että maailma oli täynnä henkiolentoja – esimerkiksi luonnonhaltijoita, joista kukin hallitsi omaa aluettaan. Siksi esimerkiksi metsästä mikään ei ollut tuosta vain otettavissa, vaan siihen piti pyytää lupa. Jos kuljet luontoa kunnioittaen Metsänhaltijoiden, Tapion ja Metsän emännän mailla, saatat kokea metsiemme myytit vielä tänäkin päivänä.

Teksti: Katariina Krabbe

Pakanallisessa maailmankuvassa ihminen käsitetään osaksi luontoa – ihminen ei siis ole luontoa ylempänä, ei alempana eikä siitä millään tavalla erillinen. Itse asiassa sanalla luonto on alun perin tarkoitettu haltijaa, jollainen myös jokaisella ihmisellä uskottiin olevan. Erillisyys luonnosta merkitsee siten myös erillisyyttä omasta haltijasta. Jos luontoyhteys on katkennut, toimimme omaa luontoamme vastaan.

Tässä ei ole kyse moralismista, vaan tarkoitukseni on ainoastaan muistuttaa, että iso osa nykyajan pahoinvoinnista voi olla peräisin juuri luontoyhteyden katkeamisesta. Ja päinvastoin – jos yhteys luontoon on kunnossa, on paljon helpompaa löytää tasapainoa myös muilla elämänalueilla. 

Esivanhemmillamme oli syvä luontoyhteys, ja siitä me voimme ottaa mallia ja inspiraatiota. Siksi kannattaa tutustua siihen, mitä suomalainen uskomusperinne kertoo suhteesta luontoon, ja miten elolliseksi koetussa luonnossa asustaviin henkiolentoihin on oltu yhteydessä.   

Metsästystä ja keräilyä harjoittaneille kaukaisille esi-isillemme metsä antoi elannon – metsästys ei ollut mikään harrastus, vaan käytännössä elämä ja kuolema riippui siitä, saatiinko saalista vai ei. Tästä syystä metsää lähestyttiin kunnioittavasti, ja metsälle mennessä loitsittiin ja uhrattiin. Agraariyhteiskunnassa metsää alettiin pitää toisaalta myös pelottavana, sillä sen pedot uhkasivat karjaa tai metsänhaltija saattoi eksyttää ja saattaa metsänpeittoon. Kunnioitus metsää kohtaan kuitenkin säilyi ja sitä pidettiin pyhänä.

Uskomusperinteen mukaan suomalaisessa luonnossa on varsin monenlaisia olentoja, eikä kaikkiin luonnonhenkiin suinkaan yritetty luoda yhteyttä. Siinä, kun toisten kanssa on pyritty pysymään hyvissä väleissä, heitä on lepytelty ja maaniteltu ja heille on uhrattu, toisten, kuten maahisten, on uskottu elävän omaa elämäänsä toisessa ulottuvuudessa ihmisistä erityisemmin piittaamatta muutamia poikkeustilanteita lukuun ottamatta. Joitakin olentoja on puolestaan pelätty tai niillä on peloteltu, ja sellaisia on tietysti pyritty välttelemään. Yleensä henkiolentojen kanssa kuitenkin tultiin toimeen, kunhan heitä kohdeltiin kunnioittavasti.   

Haltijoita uskottiin olevan kaikkialla

Haltijoitakin on monenlaisia. Sen lisäksi, että jokaisella ihmisellä on uskottu olevan oma haltijansa, etenkin Länsi-Suomessa uskottiin, että myös ihmisen tekemissä rakennuksissa, kuten taloissa, saunoissa, talleissa ja riihissä oli omat haltijansa eli tonttunsa.

Luonnonhaltijoihin liittyvä perinne on kulttuuripaikkojen haltijaperinnettä vanhempaa, ja se on säilynyt pitempään Itä-Suomessa. Luonnonhaltija on jonkin tietyn luonnonpaikan, kuten metsän tai järven haltija ja vartija, tai jonkin eläinlajin kantaemo, emuu.

Elias Lönnrot on kirjoittanut seuraavasti toimittamansa Suomen kansan muinaisia loitsurunoja -teoksen esipuheessa: 

”Näitä haltijoita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto täynnä olevan, ilmassa, maassa ja maan allaki. Ei ollut järveä, saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää, jolla ei olisi ollut erityinen oma haltiansa.” 

Tapio, metsän jumala – vai kenties jumalatar?

Kansanperinteessä myös metsänjumalana tunnettu Tapio tai vedenjumalana tunnettu Ahti ovat rinnastuneet haltijoihin – ainoastaan toimiala on ollut laajempi siten, että Tapio on hallinnut kaikkia metsiä, kun taas nimettömämpi metsänhaltija hallitsee tiettyä metsää.

Tapion sukupuoli ei ole ollut ollenkaan niin selkeä kuin nykyään yleensä ymmärretään, vaan esimerkiksi loitsuperinteessä Tapio on esiintynyt myös naisenhahmoisena. On jopa luultavaa, että feminiininen Tapio on alkuperäisempi mielikuva.

Tapio hallitsee kaikkia metsän eläimiä, ja hänellä on valta antaa riistaa metsästäjän käsiin tai yhtä hyvin olla antamatta. Tapiota on voitu pyytää myös suojelemaan karjaa karhulta ja muilta villieläimiltä.

Molemmissa tapauksissa Tapiolle on uhrattu. Tyypillisimmin uhrilahjat on jätetty tapionpöydälle, eli pöytämäiseksi kasvaneen kuusen oksille, mutta sellaisen puutteessa myös muurahaispesää on käytetty Tapion alttarina, tai uhrilahjat on ripustettu kuusen oksille.

Antimina on yleensä ollut metsästyskauden ensimmäinen saalis, ja aloitteleva metsästäjä on uhrannut Tapiolle ensimmäisen saaliseläimensä. Tapiolle on myös vuoltu hopeaa uhriksi.

Tapio on toisinaan ymmärretty myös synonyymiksi itse metsälle, joka sekin on käsitetty elolliseksi olennoksi – ja tällöin yleensä feminiiniseksi.  

Metsän emäntä

Kansanperinne tuntee myös Tapion vaimon, metsän emännän, jota kuvaillaan tarkaksi vaimoksi. Toisinaan Tapion naispuolista vastinetta kutsutaan Tapiottareksi, joka rinnastetaan usein Hongottareen eli karhun saaliinhaltijaan. Toisaalta Kristifrid Gananderin Mythologia Fennican mukaan Tapiotar olisikin lintujen emuu, jollaisena hänet (todennäköisesti Gananderiin perustuen) esitetään myös Eeva Maria Leinon ja Tytti Leiwon Paluu Jumalattaren luontoon -kirjassa ja korttipakassa. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että Mythologia Fennica on varhainen teos, jossa Ganander yleistää toisinaan vain yhteen muistiinpanoon perustuvat tiedot koskemaan koko maata. Toisaalta Tapiollekin on tyypillisesti uhrattu lintuja. 

Jos ei Tapion sukupuolesta ollut esi-isillämme yhteisymmärrystä, ei ollut myöskään hänen perhesuhteistaan. Usein miespuolisen Tapion emännäksi mainitaan Mielikki. Metsämiehet ovat jopa rukoilleet enemmän Mielikkiä kuin Tapiota, etenkin, jos saaliiksi on kaivattu suurriistan sijaan jäniksiä tai lintuja, ”emon viljaa”.

Kun Metsän emäntä oli suosiollisella tuulella, hänet saatettiin nähdä kultasormukset sormissaan ja kultaiseen huiviin kietoutuneena – ehkäpä juuri tästä tuleekin nimi Mielikki. Ollessaan ynseä hän näyttäytyi pajunvitsasormuksissa ja risukimppu kädessään, jolloin ei saaliista ollut toivoa.

Tapion tyttärinä mainitaan vaihtelevasti esimerkiksi Annikki, Tellervo, Tuulikki, Tyytikki tai Tuometar, poikina Nyyrikki tai Vilpus. 

Metsänhaltijat

Paikallisessa metsässä asuvia haltijoita pelättiin, koska heidän uskottiin eksyttävän ihmisiä metsään, mutta toisaalta myös heille uhrattiin metsästysonnen toivossa. Ennen leiriytymistä tai nuotion tekemistä metsänhaltijalta piti aina pyytää lupa.

Mielikin tapaan metsänhaltijan ulkonäkö tavattaessa kertoi, onnistuisiko metsäretki vai ei: koreasti pukeutunut metsänhaltija lupasi hyvää saalista, nukkavieru niukkaa. Joskus metsänhaltija saattoi neuvoakin, mihin pyydys kannatti laittaa.

Länsi-Suomessa metsänhaltijat on tyypillisesti mielletty metsänneidoiksi, jotka olivat luonteeltaan eroottisia. Etenkin Lounais-Suomessa on tunnettu metsänneito, joka on edestä viettelevä, kaunis nainen, mutta selkäpuolelta kuin kilpikaarnainen hongan kylki. Metsänneito pyrkikin välttelemään selkäpuolensa näyttämistä.

Kertomusperinteessä metsänneidosta varoitetaan, sillä metsänneito saattaa eksyttää tai surmata sitä seuraamaan lähtevän metsämiehen. Toisaalta metsänneito on saattanut vaatia rakastelemaan kanssaan, ja palkkioksi siitä metsämies on voinut saada kulumattoman tai likaantumattoman paidan tai karhun saaliiksi. Metsänhaltija on voinut myös varoittaa leiripaikan päälle kaatuvasta puusta.

Toisaalta metsänneidon ilmestymistä on pidetty myös hyvänä enteenä, ja erityisen onnekasta oli, jos metsämies pääsi sammuttamaan metsänneidon hameelle lentäneen kipinän.

Vanhakantaisissa metsästysloitsuissa metsää kokonaisuudessaan puhutellaan kuin rakastettua, seksuaalisesti haluttua naista ja maanitellaan antamaan aarteitaan. 

Astu myyttiseen metsään

Kun itse haluat kokea metsän pyhyyden ja saada yhteyden luontoon, kannattaa toimia, kuten ennen on toimittu. Pyydä lupa ja astu metsään kuin toiseen maailmaan. Käytä kaikki aistejasi: katsele, kuuntele, haista ja tunnustele. Tervehdi puita ja kuuntele, mitä metsä haluaa sinulle kertoa. Anna lahja haltijoille, ja jos haluat esimerkiksi poimia marjoja tai sieniä, pyydä niitä. Voit myös kysyä, mihin suuntaan kannattaa lähteä.

Kun löydät, mitä halusit, kiitä. Kerää haluamasi rauhassa, kiireettä ja kunnioittaen. Ota vain sen verran kuin tarvitset, ja jätä metsän asukkaille ja muille ihmisille loput.

Lähteet:

  • Hjelt. Marjut & Nuutinen, Christer 2014: Totta & Tarua. Maanväki. SKS, Helsinki
  • Ganander, Kristfrid 1995 (alun perin 1789): Mythologia Fennica. Recalmed
  • Leino, Eeva Maria & Leiwo, Tytti 2021: Paluu jumalattaren luontoon. Viisas elämä, Helsinki
  • Lönnrot, Elias (toim.) 2008 (alun perin 1880): Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Salakirjat, Helsinki
  • Pulkkinen, Risto 2014: Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus, Helsinki
  • Pulkkinen, Risto & Lindfors, Stina 2016: Suomalaisen kansanuskon sanakirja. Gaudeamus, Helsinki

Kiitos inspiraatiosta myös Helena Nuutiselle, Kalevan naiselle!


Katariina Krabbe on toimittaja, folkloristi (FM), itkuvirsiohjaaja ja luonnonuskova. Ensimmäiset kokeilunsa noituuden parissa hän teki 24 vuotta sitten tehdessään pro gradu tutkielmaa uuspakanallisesta noituudesta. Kymmenen vuotta sitten hän astui samanistiselle polulle, joka on nykyään erottamaton osa hänen eklektistä noituuttaan. Katariina toimii myös Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry:n puheenjohtajana sekä opettajana Suomen Noitaopistossa.


Kolmassilma.net Toimitus
Kolmassilma.net Toimitus

Luonnonpakanan verkkolehti on artikkeleita luonnonmystiikasta kiinnostuneille omien polkujen kulkijoille.

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Haluatko automaagisen ilmoituksen uusista jutuista? Ole hyvä.

2 ajatusta kohteelle “Luonnonhaltijat suomalaisessa perinteessä

  1. Hei! Kirjoitin kerran jollekin professorille,että vieläkin “pyydetään” kalaa ja riistaa,vaikka merkitys on jo ammoin unohdettu. Vastausta ei koskaan tullut. J.

    1. Hei Juhani! Totta, juureva viisaus elää edelleen jopa kielessämme, vaikkemme sitä aina huomaisikaan. t. Saaga

Kommentoi artikkelia