Julkaistu Jätä kommentti

Revontulet kaartuvat porteiksi Kalevalan ja Pohjolan, tutun ja vieraan rajalle

Revontulet Kalevala Pohjola Lumikuningatar satu Pohjan portit Revontulet myytit mytologia Katariina Kärkelä

KALEVALAN JA POHJOLAN RAJAMAILLA

Pelätyt ja palvotut revontulet. Tarinoissa ja kaunokirjallisuudessa sekä revontulten esittämisen tavat että tulien saamat merkitykset ovat monet, ja usein ne assosioituvat kuolemaan, vaaraan ja astumiseen kohti vierasta. Revontulet valaisevat niin Kalevalan Pohjolan kuin Lumikuningattaren kolkon valtakunnan taivasta.

Teksti: Katariina Kärkelä

Pohjan valkeat ovat pelätyt siinä missä palvotutkin. Näihin aikoihin taivaan tulet saavat vastinparikseen yhtä lailla väärinymmärretyn martaan kauniin, melankolisen harmauden.

”Sinkoovat siniset liekit
Lapin taivahan laella.

Räiskyvät, räjähtelevät
tulikielet Turjan yössä,
kuin kiron timanttikannel,
kuin vihan väkevä välke;
henget kuolleiden heräävät,
nurmen alla nukkujatkin.”

– Eino Leino, ”Revontulet” (Kokoelmassa Talvi-yö, s. 27)

Katariina KärkeläTällaisin säkein alkaa Eino Leinon runo ”Revontulet”. Revontulten luonne paljastuu jo ensimmäisten sanojen myötä: tulet ovat väkevät, arvaamattomat, uhkaavat ja aggressiiviset, ne palavat vihasta ja palavat pidätellystä voimasta, palavat lieskoin, jotka näkyvät vainajille saakka. Modernille ihmiselle revontulet ovat – asuinpaikasta ja loimujen arkipäiväisyydestä riippuen – kiehtova ja vaikuttava ilmiö, pohjoisten seutujen turismin kulmakivi ja harrastajien ilo.

Leinon vuonna 1905 ilmestynyt runo, uuden ajan tuote itsekin, katsoo taaksepäin aikaan, jona revontulten hehku herätti kunnioituksen ohella pelkoa, ihailun asemesta varovaisuutta. Jäljempänä runossa ilmiöstä puhutaan Tuonen tulina ja kolkkoina loihtuina, valona, joka astuu tilalle, ”kun ei kuu kivestä nousse” (ibid. s. 28). Jotta revontulet voisivat näkyä, on muun valon paettava niiden tieltä: kaamoksen syvyydessä martaan valot ovat kirkkaimmillaan.

Kaunokirjallisuudesta puhuttaessa on syytä kysyä, mistä teksti puhuu kirjaimellisen tasonsa alla, millaisia ajatuksen polkuja avautuu, kun katsotaan ohi suorin sanoin annetun ja kiinnitetään huomio siihen, mitä jää tyhjiin tiloihin, sanojen ja säkeiden väliin, ilmaan, jossa ääni on lakannut kuulumasta. Sittenkin Leinon runo johdattaa monisyisiin pohdintoihin myös kirjaimellisella tasollaan, jolla revontulia katsotaan omana itsenään.

Halki kirjallisuuden historian revontuliaihe on elänyt ja muotoutunut erilaisten teosten sivuilla runoudesta satuihin ja lastenkirjallisuuteen, fantasiakirjallisuudesta realismiin, ja kuvauksista monet ovat paljosta velkaa suullisen perinteen ja mytologioiden avaamille poluille. Revontulet ovat sekä pelätyt että palvotut, ja tarinamaailmojen osana ne usein merkitsevät astumista tutusta vieraaseen.

Revontulet myyttisen maantieteen rajapyykkeinä

Revontulten luonne rajan merkitsijänä on nähtävissä jo fysiikan tasolla, ilmakehän tapahtumissa monivärisen valon taustalla: tulet syntyvät, kun aurinkotuulesta lähtöisin olevat hiukkaset joutuvat Maan ilmakehään ja törmäävät siellä happiatomeihin ja typpimolekyyleihin. Revontulet palavat merkkinä rajan ylittämisestä, siitä, että on saavuttu tilaan, jossa Maan piiri päättyy ja avaruus alkaa.

Rajanylityksen elementti on läsnä myös monissa myyttisissä selityksissä, joiden avulla revontulia on yritetty ymmärtää aikana, jona tieteen silmät eivät vielä olleet kyllin tarkat. Yksi tapa, jolla tämä perinne yhä näkyy, on sadun, kansanperinteen ja kirjallisuuden maailmoissa yleinen taipumus esittää revontulten näkeminen siirtymänä tutusta vieraaseen. Kalevalan 49. runossa aurinkoa ja kuuta vapauttamaan lähtenyt Väinämöinen tietää saapuneensa Pohjolaan, kun Pohjan portit näkyvät.

Yksi tapa ymmärtää portit on tulkita ne viittaukseksi revontuliin. Rajalle siirtyminen ilmenee jo runon lukemisen hetkessä itsessään: revontuliin ei suoraan viitata, niitä ei avoimesti nimetä, ja revontulitulkinta on yksi mahdollisuus monien joukossa. Tässäkin tapauksessa tekstin merkitys kiertyy auki lukijan ja tekstin kohtaamispisteessä, rajalla, jolla teksti kietoutuu osaksi tulkitsijansa ajatuksia, ymmärrystä ja oletuksia, saa merkityksensä paitsi omasta sisällöstään myös aiemmin kuullusta ja luetusta.

”Jopa läksi jotta joutui
pimeähän Pohjolahan.
Astui päivän, astui toisen:
päivänäpä kolmantena
jo näkyvi Pohjan portti,
kivikummut kuumottavi.”
(Kalevala, 49. runo, säkeet 117–122)

Pohjan porttien hehkun alla tuttu Kalevala on todella jäänyt taa ja Väinämöinen on saapunut seuduille, joilla hänen mahtinsa saa haastajan Louhesta ja tämän hallitsemasta maasta. Kalevalan myyttisessä maantieteessä Pohjola edustaa tarun sankarien vastavoimaa, uhkaa ja vihollista, sairauksien ja vaikeuksien alkulähdettä. Tällaiseen maailmaan, uhkaavaan mutta samalla vauraaseen ja kadehdittuunkin, astuu se, joka kulkee Pohjan porteista.

Revontulten samastaminen Pohjan portteihin kutsuu esiin myös kiehtovia, Kalevalan ja Pohjolan vastakkainasettelua vahvistavia kysymyksiä valon symboliikasta. Louhen kallion sisään telkeämät aurinko ja kuu saavat vastinparin kaamoksen loistavista revontulista, jotka eivät oikeastaan valaise: niiden loiste on sidoksissa itseensä, ne eivät pyri valaisemaan maailmaa tai karkottamaan talven pimeyttä. Niiden ainoa tehtävä on näkyä itse Pohjolan heittämänä haasteena ja sanattomana varoituksena.

Lumikuningattaren revontulet valistuksen soihtuna

Revontulet Kalevala Pohjola Lumikuningatar satu Pohjan portit Revontulet myytit mytologia Katariina Kärkelä

Omanlaistaan rajapyykkiä revontulet merkitsevät H.C. Andersenin sadussa ”Lumikuningatar”, jossa ylittämätön kuilu erottaa toisistaan kristillisen uskon ja loogisen järjen: Lumikuningattaren hallitsema valtakunta on järjen, matematiikan, symmetrian ja älyllisen päättelyn maailma, johon lapsenomaista uskoa ja hyvettä edustava tarinan sankari Gerda joutuu astumaan pelastaakseen ystävänsä Kain.

Lumikuningattaren valtakunnan yllä loistavat revontulet ”leimusivat niin säännöllisesti, että saattoi laskea, milloin ne olivat korkeimmillaan ja milloin ne olivat matalimmillaan” (”Lumikuningatar”, 307). Älyn ja ymmärryksen valtakunnassa revontulten valo on järjen valo, jonka ensi kipunat kytivät rinnan 1600-luvun lopulla alkaneen valistuksen aikakauden kanssa.

Molemmissa tapauksissa, sekä Kalevalan Pohjolassa että Lumikuningattaren valtakunnassa, revontulet palavat merkkinä saapumisesta paikkaan, jossa totuttu ja luotettu eivät enää päde ja jossa toisenlaisen todellisuuden kylmät kasvot on kohdattava suoraan.

Myyttinen maantiede yhdistyy tarinoissa syvempiin eroihin ja vastakkainasetteluihin, jotka ulottuvat aina maailmankatsomuksen peruskysymyksiin saakka: ”Lumikuningattaressa” revontulet merkitsevät saapumista paikkaan, jossa rationaalinen ja tieteellinen maailmankatsomus astuu uskon tilalle. Surullista on, että sadun eettinen pohjavire tuomitsee edellisen ja korottaa hyveeksi jälkimmäisen, tekee järjestä pelottavan vastavoiman, joka edustaa uhkaa ja turmeltuneisuutta.

Revontulten voima ja niiden herättämät tunteet ovat sekä Leinon runossa että ”Lumikuningattaren” ja Kalevalan tarujen kaltaisissa kertomuksissa varsin kaukana siitä ihmettelevästä ihastuksesta, jota kaamoksen yötaivaan tarkkailija palelevana mutta näkemästään kiitollisena kokee. Sittenkään ei ole ihme, että revontulet niin helposti ovat varhaisissa uskomusperinteissä ja niiden avaamalla tiellä jatkavissa tarinoissa yhdistyneet vaaraan, vieraaseen ja jopa tuonpuoleiseen.

Syntymekanisminsa ja Maan magneettikentän rakenteen tähden revontuli-ilmiö on voimakkaimmillaan napa-alueilla. Napa-alueet puolestaan edustavat ihmiselle, sekä modernille että primitiiviselle, vaikeita elinolosuhteita ja selviytymistä uhkaavaa kylmyyttä, maan karuutta ja pitkiä pimeyden jaksoja, sopeutumista luonnonilmiöihin, jotka harvoin ovat otteissaan lempeät – pohjoisen assosiaatiot kuolemaan ovat alkujaan olleet varsin konkreettiset.

Martaan revontulet ja kaamoksen uni

Revontulten yhteys kuolemaan, tuonpuoleiseen ja vainajiin tihkuu voimakkaasti Leinon runosta, jossa jopa ”henget kuolleiden heräävät” Pohjan loimujen alla. Tämän yhteyden kolmanneksi kannaksi voidaan kutsua parhaillaan kuluva marraskuu, vähenevän vuoden tummin hetki. Marraskuu nimenä viittaa kuolemaan, maahan, joka makaa martaana, ja tavat ymmärtää kuolema aukeavat kahtaalle. Konkreettisessa mielessä luonto on kuolemaisillaan, tai oikeammin se valmistautuu vuotuiseen lepokauteensa; symbolisessa mielessä, uskomusperinteen tulkinnoissa, marraskuuta pidetään aikana, jona kuolleiden henget eli martaat käyvät levottomiksi.

Molemmat lähestymistavat painottavat ymmärrystä ajan syklisyydestä modernin länsimaisen lineaarisuuskäsityksen sijaan: yhtäältä maa on aikansa martona voidakseen jälleen havahtua keväällä, toisaalta kuoleman näennäisen peruuttamaton siirtymä salliikin hengen paluun maan päälle. Kiinnostava kysymys on, kumpaan suuntaan liike lopulta tapahtuu. Tekevätkö vainajat vuotuisen paluun elävien maailmaan, vai houkutteleeko pohjoisen pitkään uneen vaipuva maa elävät ottamaan askelen lähemmäs vainajia ja selvittämään, mitä Pohjan loimuavien porttien takana on?

Lisääntyvän pimeyden kahta kirkkaammiksi tekemien revontulten loisto ja värikkyys muodostavat kauniin kontrastin marraskuun harmauden kanssa. Marraskuun aliarvostettu hitaus, hiljaisuus ja melankolia ovat itsessäänkin kauniita, lohdullisella tavalla surullisia. Revontulet ovat ajan saatossa muuttuneet pelätyistä ihailluiksi; ehkä marraskuutakin tulevaisuudessa katsovat nykyistä arvostavammat silmät.

Viitattu kirjallisuus ja lisälukemista

  • Andersen, Hans Christian 1951 (1845): ”Lumikuningatar.” (”Snedronningen.”) Teoksessa Kootut sadut ja tarinat. I osa. Suomentanut Maila Talvio. WSOY. Porvoo ja Helsinki.
  • Kalevala 2005 (1849). Koonnut Elias Lönnrot. 32. painos. Sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 14. Helsinki. SKS.
  • Kärkelä, Katariina 2020: “Why is Reason a Vice? Empiricism, Rationalism, and Condemnation of Science in H.C. Andersen’s “The Snow Queen””. Fafnir – Nordic Journal of Science Fiction and Fantasy Research. Vol. 7, iss. 2. 63–77.
  • Leino, Eino 1905: ”Revontulet”. Teoksessa Talvi-yö. Helsinki. Otava. s. 27–28.
  • Vilkuna, Kustaa 1950: Vuotuinen ajantieto. Otava. Helsinki.

Ilmatieteen laitos, n.d.: Revontulet. ilmatieteenlaitos.fi/tietoa-revontulista. Viitattu 1.11.2022.
Ilmatieteen laitos, n.d.: Tulikettutarinoita – revontulet kansanperinteessä. ilmatieteenlaitos.fi/tulikettutarinoita. Viitattu 1.11.2022.


Katariina Kärkelä on J.R.R. Tolkienin fiktiosta väitellyt kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kirjoittaja. Rakkaus filosofiaan on vuotanut hänen akateemisesta työstään myös mytologisista juurista ammentavaan luovaan kirjoittamiseen, jossa luonnon mystiikka on hallitsevana elementtinä. Syys- ja talviaikaan Katariina harrastaa tähtitaivaan havainnointia, ja avaruuden ilmiöistä löytyvät myös monet aiheet hänen teksteihinsä.


Kolmassilma.net Toimitus
Kolmassilma.net Toimitus

Luonnonpakanan verkkolehti on artikkeleita luonnonmystiikasta kiinnostuneille omien polkujen kulkijoille.

Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿

Haluatko automaagisen ilmoituksen uusista jutuista? Ole hyvä.

Kommentoi artikkelia