VUODENPYÖRÄN KÄÄNNEKOHTIA
Mikkelinpäivä ja kekri ovat vanhoja satokauden päätösjuhlia, joilla on varmistettu sato myös seuraavaksi vuodeksi. Mikkeliin on kuulunut säiden ennustaminen seuraavaan vappuun ja jäiden lähtöön saakka. Kekriä taas on vietetty sitä mukaa kun työt saatiin valmiiksi, mutta erityisesti loka-marraskuun vaihde on pakanoiden uusi vuosi, jolloin vuodenpyörä kääntyy jälleen uudelle kierrokselle.
Teksti: Katariina Krabbe
Luonnon syklejä seuraavan pakanan vuodenkiertoon kuuluu kolme hyvin erilaista sadonkorjuujuhlaa – ensimmäistä vietetään jo elokuun alussa, jolloin juhlitaan satokauden alkua, toista syyspäiväntasauksena, jolloin satokausi on runsaimmillaan, ja kolmatta sitten kekrinä, loka-marraskuun vaihteessa, jolloin koko sato on korjattu ja luonto ympärillä on jo lepotilassa.
Kaikilla näillä juhlilla on vastineensa eurooppalaisessa talonpoikaiskulttuurissa. Suomessa ja suuressa osassa Länsi-Eurooppaa syksyistä sadonkorjuujuhlaa on vietetty syyspäiväntasauksen sijaan etenkin Mikkelin eli arkkienkeli Mikaelin päivänä. Vaikka kyseessä on kirkkopyhä, johon liittyy kristillistäkin sisältöä, kansanomainen mikkelinvietto oli siitä varsin kaukana. Kirkkopyhä vain sattui osumaan lähelle kansanomaisen syysjuhlan ajankohtaa, ja siksi siitä tuli sen kristillistä sisältöä tärkeämpi päivä.
Katolisen pyhimyskalenterin mukaan mikkelinpäivää vietettiin 29.9. ja tämä on nykyisessäkin nimipäiväkalenterissamme mikonpäivä. Mikkelinpäivä kirkkopyhänä siirrettiin kuitenkin Ruotsissa (ja samalla tietenkin myös Suomessa) vuonna 1772 pysyvästi sunnuntaille – eli jos varsinainen mikonpäivä ei tähän osu, mikkelinpäivää vietettiin sitten seuraavana sunnuntaina – tämän takia syntyivät käsitteet arkimikko, mikkelinlauantai, mikkelinsunnuntai ja mikkelinmaanantai.
Mikkelinpäivän uskomuksia ja tapoja
Vanha kansa tiesi erityisen paljon juuri vanhaan mikkelinpäivään, eli niin sanottuun arkimikkoon sidottuja uskomuksia ja tapoja, sillä sitä pidettiin ensimmäisenä syys- tai talvipäivänä, talven porttina.
Mikkeliin mennessä piti nauriit ja perunat olla nostettuina, ja siitä alkoi myös naisten sisätöiden aika: ”Mikkelinä ämmät pirttiin ja nauriit kuoppaan”, sanottiin Uskelassa. Karttulassa asia muotoiltiin: ”Mikkeliin mennessä pitää olla potaatit ja nauriit kuopassa ja akat nurkassa, etteivät jää talven alle routautumaan.” Päreet sytytettiin, jotta pirtissä nähtiin tehdä käsitöitä. Karjakin vietiin navettaan jo mikkelin aattona monien taikojen saattelemana – näin toimittiin, vaikka ulkona olisi näyttänyt olevan vielä täysi kesä.
Mikkelinä tarkkailtiin säätä ja katsottiin, ovatko lehdet vielä puissa – jos ne olivat jo pudonneet, vappuna olisi sulaa, mutta jos eivät, piti laskea, montako päivää siihen mikon jälkeen menee. Yhtä kauan pitäisi vapun jälkeen odottaa jäiden lähtöä.
Mikkelin sää ennusti myös syksyn ja talven säätä. Jos mikkelinä sataa, sataa kekriin asti, mutta jos mikkelinä on jo siinä määrin pakkasta, että ”lehmän paska jäätyy”, kekristä tulee leuto ja maa pysyy sulana jouluun tai jopa loppiaiseen asti. Jos muuttolinnut eivät lähde ennen mikkelinpäivää, talvesta on tulossa lauhkea.
Mikkelipäivän ruokauhrit
Mikkelinpäivään kuului myös syödä hyvin. Itä-Suomessa ja ainakin joillakin paikkakunnilla Länsi-Suomessakin teurastettiin Mikkelinpässi. Ainakin joskus se valittiin jo keväällä ja jätettiin keritsemättä. Mikkelinpässin lihat piti syödä saman yön aikana loppuun, ja luut vietiin uhripuun juurelle tai puun oksille. Näin varmistettiin hyvä lammaslykky myös seuraavaksi vuodeksi.
Mikkelinpäivän perinteisiin ruokiin kuuluu myös kaali, ja tyypillinen ruoka olikin lammas-kaalikeitto. Naurista ei saanut mikkelinä syödä, ellei halunnut paiseita. Toisaalta mikkelinpäivän aamuna piti pöydällä olla jokaista lajia ruokaa, jota talosta löytyi: leipää, voita, lihaa ja kalaa. Jokaista lajia piti myös syödä.
Haltijat oli pidettävä tyytyväisinä, ja heille oli uhrattava mikonpäivän aamuna. Esimerkiksi yhdeksän tippaa viinaa ja vähän voita ja leipää oli riittävä uhrilahja.
Palvelusväen vapaaviikko
Heti mikkelin jälkeen alkoi piikojen ja renkien viikon mittainen vuosiloma, jolloin oli mahdollista vaihtaa myös palveluspaikkaa. Viikkoa kutsuttiin runtuviikoksi – sana runtu tarkoittaa rehvakkaasti vietettyä juhlien jälkiaikaa. Viikolla vietettiinkin iloista elämää tansseineen ja vierailuineen. Mikkeli oli myös tyypillinen köyhemmän väen hääpäivä.
Vuonna 1816 palvelusväen muuttopäivä siirrettiin mikkelistä marraskuun ensimmäiseksi, eli vuosivapaa alkoi silloisesta pyhäinmiestenpäivästä. Silloin myös vuosiloma venyi kahteen viikkoon.
Kekriä vietettiin pitkin syksyä
Nykyään mikkelinpäivää paremmin tunnettu vanha sadonkorjuujuhla on nimeltään kekri. Sitä vietettiin eri paikkakunnilla eri ajankohtina, ja jopa saman pitäjän eri taloissa eri aikaan – sitä mukaa kun työt saatiin valmiiksi. Kekritulia on poltettu esimerkiksi Kymijoen varsilla mikkelinmaanantaina ja sitä seuraavana maanantaina, Pöytyällä vasta pyhäinmiestenpäivän jälkeisenä maanantaina.
Viimeistään 1800-luvulla kekri alettiin kuitenkin liittää kristilliseen pyhäinmiestenpäivään, joka katolisessa kalenterissa ajoittuu marraskuun ensimmäiseen päivään. Aiemmin nimenomaan sadonkorjuun ja vuoden vaihtumisen juhlana vietettyyn kekriin on tullut näin mukaan myös vainajien muistamisen elementti. Nykyään pyhäinpäivää vietetään marraskuun ensimmäisenä lauantaina, joten kekrinviettoon on yhä useampi mahdollinen päivä valittavana.
Kekri on vuodenvaihteen juhla
Muinaisten suomalaisten vuosi alkoi syksystä, satokauden päättymisestä. Kekri oli siis ennen kaikkea vuodenvaihteen juhla. Suurin osa vanhoista kekriperinteistä onkin siirtynyt jouluun ja uuteenvuoteen.
Kekrin aattoyönä uuni sytytettiin ja alettiin laittaa ruokaa jo aamuyöstä. Pöytä katettiin aamulla varhain parhailla ruoilla, mitä talosta löytyi. Ruokia ei korjattu pöydästä ennen seuraavaa päivää, tai ainakin niiden annettiin olla pöydällä iltaan saakka, tarpeen mukaan ruokaa vain lisättiin. Silloin ei seuraavana vuonnakaan ruoka loppunut. Syödä piti seitsemän tai yhdeksän kertaa. Isäntien piti kekrinä olla humalassa, niin ruis kasvoi hyvin eikä mennyt lakoon. Toisaalta on kyllä varoitettu, että ohra menee lakoon, jos isäntä on humalassa.
Kekripukit ja köyrittäret kiertelivät taloissa kestityksen toivossa uhaten rikkoa tulisijan, jos ei ruokaa tai viinaa saanut. Siksikin tulet piti viritellä ja ruoka laittaa varhain – lämmintä tulisijaa ei köyritär alkanut sörkkiä.
Kekrinä kestittiin myös vainajat. Koko talonväki poistui saunaan ja edesmenneet saivat nauttia ateriasta sillä välin.
Kekri on myös luonnonpakanan uusi vuosi
Ennen vanhaan kekri oli tavalliselle kansalle tärkeämpi juhla kuin herraskaisena pidetty joulu. Vuodenkiertoa seuraavalle luonnonpakanallekin kekri on vuoden kokokohta ja uuden vuoden juhla.
Kekrin viettoon voi hyvin ottaa hyvältä tuntuvia elementtejä vanhoista perinteistä: sopii syödä ja juoda hyvin tai vaikkapa järjestää kekripukin tai köyrittären vierailu. Kekri on otollinen aika myös ennustaa tulevaa vuotta, vaikkakin kannattaa ehkä keskittyä muihin aiheisiin kuin sen ennustamiseen, kuka mahdollisesti seuraavana vuonna kuolee, kuten esivanhempamme tekivät. Sadonkorjuun juhliin sopii aina myös henkinen sadonkorjuu – menneen vuoden reflektointi – sekä erityisesti kekriin intentioiden ja tavoitteiden asettaminen tulevalle vuodelle.
Lue lisää myös nykypäivän kekrinvietosta täältä: naiseudenvoima.com/kekrinviettoa-ennen-ja-nyt/
Lisää ideoita luonnonpakanan uuteen vuoteen (31.10.) ja muihin vuodenkierron juhliin löydät Luonnonpakanan vuodenkierto e-kirjasta.
Lähteet:
- Hautala, Jouko 2017: Vanhat merkkipäivät. SKS, Helsinki (Ilmestynyt alun perin vuonna 1948)
- Vilkuna, Kustaa 1976: Vuotuinen ajantieto. Otava, Helsinki (Ilmestynyt alun perin vuonna 1950)
Katariina Krabbe on toimittaja, folkloristi (FM), itkuvirsiohjaaja ja luonnonuskova. Ensimmäiset kokeilunsa noituuden parissa hän teki vuonna 1998 tehdessään pro gradu -tutkielmaa uuspakanallisesta noituudesta. Kymmenen vuotta sitten hän astui samanistiselle polulle, joka on nykyään erottamaton osa hänen eklektistä noituuttaan. Katariina toimii myös Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry:n puheenjohtajana sekä opettajana Suomen Noitaopistossa. Katariinan kuva: Inka Hell
Kolmassilma.net Toimitus
Luonnonpakanan verkkolehti on artikkeleita luonnonmystiikasta kiinnostuneille omien polkujen kulkijoille.
Tilaa ja lue ilmaiseksi 🌿
Haluatko automaagisen ilmoituksen uusista jutuista? Ole hyvä.
